Uupumus...

Kello soi puol seitsemän aikaan, jalkeille, koirien pissatus, niitten jotka suostuivat heräämään, loput jäivät KePon kanssa kuorsaamaan, aamupalaa, kamat kasaan ja autolle. Sitten piti tyhjentää pakun kontista turhat roinat houkuttelemasta asiattomia, auto kun joutuu seisomaan metsänreunassa parkissa koko päivän. Lopulta liikenteeseen. Motari on just niin syvältä kun muistinkin sen aamuruuhkassa olevan. Auto parkkiin ja matka jatkui jalan: sain kipittää hyvän matkaan jalkaisin, kun ei parkkipaikkaa kurssipaikan nurkalla ole.

Luistan kurssilta viimeisen tunnin verran eli vähän yli viis säntään ovesta pihalle, puolijuoksua autolle ja kotiin. Ehdin just ja just käydä vaihtamassa vaatteet ja syömässä jotain... pari diggestive keksiä siis. Niin ja käytän koirat äkkiä pihalla, mutta äkkiä vaan ja ihan pihalla vaan. Cellon kamat kasaan ja liikenteeseen.

Tänään Cellolla oli "ihan mahdottoman ihania tuoksuja" -päivä. Koko ajan nenä kiinni tantereessa, tee siinä sitten kontaktikävelyä kun Cellon kontakti on kentässä. Mutta muuten meni ihan mukavasti. Cello muisti edellisen tunnin sivulle komennon ja pyöriäkin Cello osasi. Uutena sivuttain kulkeminen meni hienosti ja osaa Cello peruuttaakin, vaikkei sitä opeteltukaan, mutta sitä taidettiin opetella jollain pentukurssilla. Hypätäkin Cello osaa käskystä, tuoli-liike meni mukavasti, vaikka Cellon naamasta näki, ettei se oikein tajunnut mistä sitä palkittiin. Yllättävän hyvin sujui paikka-käsky, olin etukäteen varma, ettei siitä tule kerrassaan mitään, mutta se meni oikeastaan aika loistavasti. Harjoteltiin me vielä muitakin juttuja ja ens kerralla kuulemma luoksetuloakin. Nyt Cello on aika väsynyt, ei silti niin minäkin. Sauna on lämpiämässä, joten taidan hiippailla sinne hoivaamaan särkeviä lihaksiani ja huomenna taas kursseilemaan

Viisas pääsee vähemmällä

Järjestelin itseni kurssille seuraavaksi neljäksi päiväksi, joten oikeastaan pitäisi olla etsimässä kurssimatskuja ja pakkaamassa "koululaukkua", eikä ollenkaan enää istua koneella. Ei vaan tuo pakkaaminen oikein nappaa... Kursseilu kyllä, sitä on pariakin sorttia taas loppuvuodelle tiedossa. Huominen liittyy neljän vuoden puristukseen, eikä koiriin ollenkaan sen enempää kuin leipäduuniinkaan. Toinen kurssi taas liittyy koiriin, nimittäin ongelmakoirakouluttajakurssi.

Joskus sitä miettii, että mihin ihmeeseen niitä kaikkia kursseja ja koulutuksia oikein tarvii, mutta kyllä niistä on kaikista hyötyä ollut: toisista ihan valtavasti, toisista paljon, joistain vähän ja hyödytöntä kurssia en vielä ikänään ole käynyt.

Kummasti koirapuoli on vienyt muassaan: ensin tuli käytyä SKL:n koulutusohjaajakurssi, joskus vuonna kivi ja keppi. Sen pohjalta vedin paikallisen koiraharrastusyhdistyksen koulutuksia ja silloisen leoalaosaston koulutuksia. Aasan kanssa innoistuin käymään Tunne koirasi -kurssin, herättävä kokemus, ainakin minulle. Ko. kurssista vaan innostuin ja kävin koulutusohjaajakurssin ja hyvinvointiohjaajakurssin ja nyt siis ongelmakoirakouluttajakurssi... Koira palovarottajana -kurssi tuli käytyä, koiraetsintää harjoiteltiin Aasan ja Arskan kanssa ja mitähän vielä, kaikkea ei jaksa millään muistaa, olisi kai pitänyt kerätä kaikki jonkinlaiseksi listaksi, niin tietäisi edes itse mitä oppia on päähänsä änkenyt. Anders Hallgrenin luentoja olen kuunnellut monta kertaa, David Selinin vielä useammin. Turid Rugaasiakin on tullut kuunneltua, mutta sen kurssin jouduin valitettavasti jättämään kesken, selkä petti ja kiusasi vuoden päivät, vaan tynkäkurssistakin jäi muutama tosi tehokas juttu mieleen, joita käytän ihan arjessa, joka päivä.

Koira-asioiden lisäksi vaihtoehtoiset hoitomuodot ovat tuttuja, osa diplomimäärän verran, osa vähemmän ja joistakin olen todennut, etteivät ole meikäläisen juttuja.

Ens vuodelle ajattelin koirahierojakoulutusta, toivottavasti sellainen alkaa syksyllä sopivasti, keväälle on muutenkin riittämiin ohjelmaa. Mutta mikä vaan hierojakurssi ei mulle kelpaa, haluan ihan tietylle...

Tuon kaiken koulutuksensa ja kaiken kokemuksensa kun yhdistää köntäksi, niin hevin ei sormi mene suuhun.

Mutta pääseekö viisas vähemmällä ja onko itsensä jatkuva kouluttaminen viisautta vai hulluutta ja pääseekö itseään kouluttamalla vähemmällä vai vaatiiko viisauden hankkiminen paljon työtä ja vähemmän viisaaksi pyrkimällä pääsisikin helpommalla ja eikö hulluus ole vain piirun verran viisaudesta ja kenties äärimmäinen viisaus onkin jo hulluutta, mutta onko äärimmäinen hulluus viisautta.

Juu, juu, menen pakkaamaan...

KePo, mikä ihmeen KePo?

Puhun (ja kirjoitan) aina sujuvasti KePosta, eikä pieneen mieleenikään ole tullut, etteivät kaikki todellakaan tiedä tai edes voi tietää mikä ihme on KePo. Itselleni se on niin itsestään selvää, etten ole tullut asiaa edes ajatelleeksi. Mutta kun sitten pohdin sitä tänään kotimatkalla, niin tottahan KePo voisi olla vähän mitä vaan:
- KEllariPOrukka
- KEittiöPOliisi
- KEpakon POtkija
- KEinoPOro
- KEltainen POrakone

KePo (kennelpoika), josta minä puhun ja naputan on pahempi puoliskoni ja voisin kai puhua myös KeMistä (kennelmiehestä), onhan tuo jo ehtinyt miehen ikään, eikä ole enää ihan poikanen. KePo nimitys sen takia, että hän jaksaa vuodesta toiseen raahautua avukseni näyttelyihin ja auttaa muutenkin kaikissa koira-asioissa, vaikkeivat ne varsinaisesti hänen harrastuksensa olekaan, tai ainakaan eivät olleet silloin kun aloitin, nyt ehkä jo aika paljon kumminkin.

KePo on tarkka koirien hyvinvoinnista. Tänään puhelimeni soi vähän jälkeen puolenpäivän. KePo siellä kyselee, että moneltako tulen kotiin, kun hän ei voi yhtään lykätä lähtöään, on joku kokous heti kahdelta. Ei muuten, mutta kun ukkostaa, ettei koirien tarvitsisi olla keskenään ukkosella. Ja jättääkö hän patteriradion niille soimaan, olisiko niitten sitten mukavampi olla, jos minä kerran en pääse aikaisemmin kotiin. Sanoin, että kyllä ne koirat siellä pärjäävät, jättää radion jos haluaa, muttei se välttämätöntä ole, eikä ne joudu keskenään olemaan kuin reilun tunnin.

Suljettuani puhelimen mietin, ettei tainnut KePo, lasten ollessa ala-asteikäisiä, koskaan huolehtia siitä, että pelkääkö lapset ukkosella ja moneltako tulen kotiin.

Tää näitä päiviä on

Kaikki lähti käytiin ihan väärinpäin jo myöhään sunnuntai-iltana kun mentiin nukkumaan. Ukkonen alkoi puskea päälle ja Arskahan on sitten vanhemmiten alkanut pelätä ukkosta (kerron pelon taustat joskus). Niinpä Arska kampesi KePon tyynyn ja oman tyynyni väliin ja änkesi itsenä puoliksi kainalooni. Kuulemma Arska kuolasikin, nimittäin KePon käden ja tyynyn päälle, joten KePo järjestäytyi uudelleen, aamulla näin miten: puoliksi poikittain melkeen jalkopäähän sänkyä. Niinpä jouduin halailemaan tutisevaa koiraa. Nukahdin kyllä ongelmitta, tutiseva koira kainalossani, mutta varmaankaan uni ei sitten ollut erityisen virkistävää, sillä...

aamu käynnistyi ihan tökkien, en olisi jaksanut ollenkaan herätä ja kun viimein pääsin jalkeille, niin olo tuntui kumman huteralta. Koiratkaan eivät oikein tahtoneet käynnistyä, enkä saanut kaikkia ulos patisteluista huolimatta. Onneksi KePolla on iltavuoroviikko, joten koirat pääsivät ulos sitten vähän myöhemmin ja omat aamupuuhani olivat aika vähäset, ne olisivatkin varmaan muuten menneet miten sun sattuu. Duuniin päin ajaessani huomasin ajelevani milloin mitenkin ja mitäkin nopeutta. Sain onneksi tuotapikaa jonkun jonontapasen kiinni, joten jäin turvallisesti ajelemaan jonon jatkoksi. Jotenkin se sopi narikassa oleville aivoilleni sillä erää erinomaisesti.

Duunissa ensimmäisenä kone auki, vaan mitä teki koneen riiviö: kiljui PIIP - vaihda salasana. Tekemään työtä käskettyä.

Naputin uuden salasanan, painoin enter: PIIP - uusi salasana piti kirjottaa kahteen kertaa. Ei kun uudelleen. Syötin salasanan, syötin sen uudelleen, painoin enter: PIIP - väärä salasana. Just joo, vanha salasana oli kadonnut ja sekin olisi pitänyt tajuta naputtaa uudelleen. Että alusta taas kerran. Syötän vanhan salasanan ja painan enter: PIIP - uusi salasana puuttuu. Sormet oli sitten nopeemmat kun ajatukset, näinhän se. Yritän saada harhailevat ajatukseni kasaan. Vanha salasana, keskity, keskity, uusi salasana, keskity, uusi salasana uudelleen, jee, enter: PIIP - antamasi salasana on liian yksinkertainen. Mitähän ihmettä oikein syötin kyllä salasanan piti täyttää kaikki kriteerit. Vaan ei auta, alusta taas kerran. Vanha salasana, uusi salasana, uusi salasana uudelleen, enter: PIIP - vanha salasana väärin. Tästä ei tänä aamuna tunnu tulevan kerrassaan mitään. Uudestaan sanoi Teletappi. Vanha salasana, uusi salasana, uusi salasana uudelleen, enter: PIIP - salasana on jo ollut käytössä viimeisten 24 salasanan joukossa. Epätoivo oli iskeä, mutta ei auta kuin yrittää. Vanha salasana, uusi salasana, uusi salasana uudelleen ja enter: PIIP - uuden salasanan varmistus puuttuu. Ihan varmasti syötin sen, ihan varmasti. Koneen mielestä kuitenkaan en. Lopulta sain, vaikkei ihan heti uskoiskaan, salasanan vaihdettua, mahdankohan muistaa sitä enää huomenna.

Aamu jatkui samaa rataa: piti tulostaa laskut, tulostin jonkun listan, jonka jälkeen ihmettelin suureen ääneen, että minne ne laskut oikein katosivat. Duunikaveri ehdotti varovasti, että ehkä ne ovat edelleen tulostusjonossa, ehkä valitsin jonosta väärän rivin. No voi helkata, niinpä tein. Käsittelyssäni osa kuorista, joissa oli laskut sisällä, oli joutua kaappii tyhjien kuorien kanssa. Niin no osa laskuista oli joutua roskikseenkin roskien sijaan. Sumppi vois auttaa: paitsi, että olin kaataa sen päälleni. Päivään mahtui vielä yhtä, toista ja monenmoista, mutta ne jääkööt.

Kotiin tulin kaupan ja eläintarvikeliikkeen kautta ja jo kaupassa tuli taas jotenkin hutera olo. Kotipihassa ajoin auton tapojeni vastaisesti niin liki ovea kun vaan pääsin, että sain raahattua kamat sisälle. Olo paheni koko ajan, koirat yrittivät tavallaan auttaa ja homma oli aika kaaosta. Lopulta sain ne kamat jääkaappiin, jotka jääkaappisäilytystä kaipasivat ja loput jätin kasseihin keittiön penkille. Kaaduin melkein kirjaimellisesti sohvalle, yritin hätistellä huolestuneen oloisia koiria kimpustani ja lopulta nukahdin Arska jaloissani ja Viivi päälläni. Heräsin kun nuorimmainen tuli kotiin ja koirat säntäsivät häntä vastaan.

Eivät taida koiratkaan olla pirteimmillään, sillä ainoa, jossa on ollut virtaa on Arska. Yllättäen Cellokin on ollut varsin vaisu. Mutta Arska innostui leikkimään pallollaan pitkästä aikaa ihan sisällä ja keskenään. Riekkui sen kanssa sohvalla, pudotti pallon, läpsähti istumaan ja "tuijottamaan" palloa, loikkasi lattialle hakemaan pallon ja mielenkiintoisella sivuttaishypyllä takaisin sohvalle. Näissä tilanteissa on aina niin vaikeaa uskoa, että Arska on sokea. Kun taas eilen se oli helppoa uskoa kun katseli Arskan puuhaa pihalla. Joku koirista oli kiikuttanut portin pielessä olevasta risukasasta yhden risun keskelle pihaa. Niihin risuihin ovat meillä käyneet vieraatkin koirat jättäneet hajumerkkinsä. Arska mennä pompotti risua kohti, sai äkkiä siitä vainun, haukkui sitä hurjasti, kiersi paikkaa, jossa risu oli, veti välillä vainua ja haukkui taas. Lopulta Arska oli tyytyväinen lopputulokseen, uskoi kai haukkuneensa vieraan hiljaiseksi ellei peräti pyöryksiin ja kaiken tohinan keskellä retkotti pieni kuivunut koivunoksa.

Nyt hilpasen nukkumaan, kaipa univelan määrälläkin on rajansa, luulisin.

Sada, sada aina vain, muistan rakkaimpain...

Tänään oli Kaivopuiston näyttely ja meillä sinne matka Astran ja Cellon kanssa. Kotopäässä sumua riittämiin, mutta jonkin matkaa ajettuamme sää selkeni ja aurinkokin paistoi. Vaan Kaivopuiston yllä kiikkui mustia pilviä, eikä pelkäksi pelotteluksi, tuli huomatuksi.

Oltuamme jonkin aikaa näyttelypaikalla alkoi sade. Meillä oli "leiri" puun alla, joten ehdin kaivaa kassista sadevaatteet ennen kuin vesi ropisi läpi lehvästöstä. Vesisade sen kun yltyi, joten viritin retkipeitteen KePon ja koirien suojaksi. Eihän se tietenkään koiria ihan kuivina pitänyt, varsinkaan Celloa, joka tovin kuluttua kyllästyi piileksimään peitteen alla. Vaan Astran turkki, päätä lukuunottamatta, pysyi kutakuinkin kuivana. Vähän tuli viime vuoden Kaivari-tunnelmat mieleen: silloin satoi koko ajan enemmän tai vähemmän, yleensä enemmän. Silloin sentään olimme ottaneet teltan mukaan, nyt emme edes sateenvarjoja.

Sade kesti aikansa ja loppui tuokio ennen länderikehän alkua. Nurmikko sen sijaan pysyi märkänä ja lätäkköisenä. Onneksi Astra sen enempää kun Cellokaan ei pahasti välittänyt märästä nurmikosta. Ehkä ne kuivalla olisivat liikkuneet vähän paremmin, mutta enpä usko, että se menestykseen olisi vaikuttanut. Cello PU2+serti, Astra PN3.

Siinä vaiheessa kun lähdimme näyttelypaikalta, paistoi jo aurinko. Siinä mielessä hyvä, ettei tarvinut märin vaattein autoon mennä: kesä kuivasi minkä kastoi. Kotona oli pakko levittää kaikki kassissa olleet tavarat, ja myös itse kassi, kuivamaan ja kyllä olivatkin hiekkaisia, huh. Ainoa menetys sateen takia oli talouspaperirullan jämä.

Vaan uni painaa jo luomia, joten Tuulensuoja toivottaa kaikille hyvää yötä.

Vadelmia, viinimarjoja, ukkosen jyrinää

Tää päivä on otettu levon kannalta vastapainona viime aikojen hektiselle menolle. Aamupäivällä pesin pyykkiä ja koirien kanssa sitten ripusteltiin pyykit kuivumaan. Aurinko paistoi tosi lämpimästi, joten ryöhnättiin pihallakin hyvän aikaa.

Iltapäivä toi muassaan ekat ukkosen kumahdukset, joten keräilin kuivat pyykit talteen, äkkiäkös ukkossade hyökkää. Vein pyykit sisälle, nappasin kipon mukaani ja taaperrettiin koirien kanssa tutkimaan vadelmapuskia kuminasta huolimatta tai ehkä juuri sen takia. En nimittäin halua, että Cello oppii mitään outoa suhtautumista ukkoseen, kuten tosi helposti käy, koska ukkosen tullessa on tehtävä asioita, joita normaalisti ei tehdä. Varsinkin jos ukkonen tulee yllättäen, saattaa joutua, näin "maalla" suorastaan juoksemaan ja tempomaan tietsikkapiuhoja seinästä, usein juoksen myös keräämään pyykit hirmuisella tohinalla yms. Tämä käytös on omiaan antamaan koirille sen käsityksen, että ukkonen on vaarallinen. Toki onkin omalla tavallaan, mutta pelkäämään en koiriani halua opettaa.

Valdemasaalis oli laihanlainen: liekö linnut vieneet vadelmat, vai olivatko sitten rapisseet maahan, kun niitä KePon sanojen mukaan oli kyseisissä puskissa kuitenkin ollut. Tai sitten se oli vaan KePon toiveajattelua, se vadelmapiiras nimittäin...

Ukkosen kumu kuului jo molemmin puolin, se oli oikeastaan sellaista tasaista jytinää, ei erillisiä jyrähdyksiä. Mentiin silti koirien kanssa vielä viinimarjapuskia koluamaan, ihan kun kerrankin oli tilaisuus käyttää ukkosta harjoitteluun. Cello maisteli marjoja, muita ne eivät kiinnostaneet.

Vielä otettiin Cellon kanssa parit pyöri-treenit ukkosen jytistäessä taustalla. Ihan hyvin meni, ei haitannut Cellon työskentelyä. Enemmän haittaa oli muista koirista, jotka myös halusivat osallistua pyörimiseen... kukin omalla tavallaan. Lopulta marssimme sisälle kaikessa rauhassa.

Ukkonen kumisi aikansa, mutta kulki lopulta taas vaan molemmin puolin ohi, pieni sateenhäntä huiskaisi tästä yli, ei muuta. Tuulensuoja on osoittautunut nimensä veroiseksi monessa kohti ja täytyy sanoa, että osaan arvostaa erityisesti sitä ominaisuutta, että ukkonen todella usein kulkee yli toiselta, toiselta tai molemmin puolin, mutta tosi harvoin jytistää tästä yli.

Uunijuustoa ja hikisiä hetkiä

Perjantai ja tänäänkö se kapula sitten vasta iskikin Ainakin olo kävi aamupäivästä ihan karmivaksi: huimasi ja oksetti ja kylmä hiki pukkasi pintaan, suorastaan valui selkää pitkin ja liimasi paidan ihoon. Ihan kiva siis istua duunissa... jos olisi edes oma huone... Oloa ei ollenkaan parantanut huoneen +28 astetteen hapeton ilma. Hetken ajattelin, että lähtö tulee, kotiin tai ainakin työpaikan veskiin.


Nappasin sitten samarinin, hiilitabuja mulla ei duunissa ole mukana, tarttis varmaan lisätä nekin käsilaukkuun. Ei ihme, että käsilaukku alkaa muistuttaa enemmän matkalaukkua. Duunikaveri ehdotti, että laittaisin vielä tuulettimen pyörimään johonkin siihen lähelle. Tein työtä käskettyä. Tovin kuluttua alkoi helpottaa ja ruokatuntiin mennessä olin jo lähes kunnossa.

Siinä vaiheessa kun ajatus alkoi luistaa tuli mieleen yks pikku juttu: Ehkei kannata ihan ekana aamulla tunkea naamariinsa reilua annosta ternimaidosta tehtyä uunijuustoa. Saatto olla vähän rankka aamupala, varsinkin kun se annos ei oikeesti ollut erityisen pieni. Oppia ikä kaikki. Mutta hyvää se uunijuusto on... edelleen.

Arkitottista häiden jälkeen

Häät tuli juhlituiksi ja hauskaa oli. Oikein onnistunut tilaisuus. Ja uskokaa tai älkää: ei ole tukanjuuri kipeenä, eikä kamalaa kapulaa, tosin kapulaani en pal ole muistanut katella...

Väkeä oli paikalla sanoisinko juur sopivasti tilat huomioiden. Hääpari oli iloinen, onnellinen ja todella hyvällä tuulella. Kaikki sujui loistavasti. Valokuvia otin tasan tarkkaan 198 kpl ja jokainen vieras on ikuistettu muistikortille, paitsi itseäni en tietenkään kuvannut

Minkä paparazzin maailma onkaan meikäläisessä menettänyt, sain nimittäin kytättyä kameraa pakoilevatkin kuviin, osan peilin kautta, osan ikkunan läpi, osan tilanteissa kun ei voinut väistää jne. Koirien kuvaaminen on erinomaista harjoitusta: siinä kehittyy silmä, oveluus, kärsivällisyys ja kaikkien mahdollisten kuvakulmien käyttö.

Tämän päivän tein kotoa käsin etätöinä, heräsin siis joskus kymmenen aikaan aamupäivästä. Vedin kauhtuneen olomekon niskaani ja kampesin koneelle

Olin kyllä käynyt jo kasilta laittamassa pyykkikoneen päälle ja käyttämässä koirat ulkona, mutta eipä tullut pieneen mieleenikään nousta vielä siinä vaiheessa päivää. Jossain välissä iltapäivällä kävimme auttamassa häiden jälkisiivouksessa. Yllättävän siistinä kaikki oli säilynyt, tosin porukka viihtyi ulkona hyvässä säässä, joka varmasti säästi sisätiloja sotkulta. Kerättiin roskat, ruuantähteet, tyhjät pullot, käytetyt astiat jne. Arosakin sai osansa pitkin taloa jääneestä ruokatavarasta. Tiskattiin kaikki kuohu- ja punaviinilasit, ja grogilasit, tarjoiluastiat yms. joita ei koneeseen voinut laittaa ja täytettiin tiskikone muilla astioilla ja lopulta kaikki näytti vallan siistiltä. Vielä kerättiin kaikki lainatuolit pakuun ja iskuryhmämme oli valmis palaamaan kotiin ja jättämään hääparin matkavalmisteluittensa pariin.

Illalla mentiin Cellon kanssa arkitottis ja aktivointi -kurssille. Hyvin huomasi, että mihin on Cellon koulutuksessa panostettu: seiso ja ravia käskyihin. Seisomaan Cello jämähti ihan mistä vaan tilanteesta yhdellä käskyllä: tosin kääntyi aina eteeni naama minuun päin, kuten ollaan asia opiskeltu. Täytynee valita jokin muu käsky tottis-seis-käskyksi kuin tuo seiso, meinaan siitä ei varmaan lisäpinnoja jaeta, että koira esimerkkilliseti kääntyy eteeni, asettaa jalkansa mallikkaasti, ottaa katsekontaktin ja kallistaa päänsä. Istu-käsky, jota ei Cellon kanssa olla harjoiteltu ollenkaan, oli Cellon mielestä aivan käsittämätön asia. Maahan Cello osaa kyllä mennä, mutta sitä taas ei tällä tunnilla edes kokeiltu. Seuratakin Cello osaa, siinä ravimoodissa, jossa kontaktia ei haeta eikä oteta. Juu meillä on pitkä taival edessä ennen kun voidaan tokokehistä haaveilla. Mutta aktivointiosan pyöri-liikkeen Cello oppi sukkelasti, emännän pyörimiset ei ihan yhtä hyvin sujuneetkaan, joten välillä oltiin ihan solmussa...

Tanssimaan vaan ei tanssimaan

Meillä piti tänään Cellon kanssa olla koiratanssin alkeiskurssin eka tunti, vaan ei olekaan. Koko kurssia ei tullut, ei ollut tarpeeksi ilmottautuneita. No eihän sille mitään voi. Toisaalta kurssin alotus ei olisi oikein hyvin tähän päivään sopinutkaan, kun jo iltapäivästä ollaan hääjuhlissa. Mutta koska koiraihminen on koiraihminen viimeseen asti, niin olin kyllä ajatellut, että käväsen äkkiä (siinä naapurissa kun olen) Cellon kanssa kurssilla: otan Cellon kemuihin, pidän häkissä, vaihdan vaatteet veskissä, Cello häkistä, ajaa hurautan kurssille, Cellon kanssa tanssaten, ajaa hurautan kotiin, Cello sinne ja muut ulkoilluttaen, vaihdan vaatteet, ajaa hurautan takasin bileisiin.. Vaan eipä nyt tarvihe testata kenenkään huumorintajua tolla tempauksella. Oliskohan se kuin monella riittänyt... tai ehkä kukaan ei olis edes huomannut

Ilmottauduttiin, ja mahduttiin, Cellon kanssa peruuntuneen tanssikurssin sijaan huomenna alkavalle arkitottis ja aktivointi -kurssille. Sen jälkeen olis joku "lenkki maalaismaisemissa" -sydeemikin... Periaatteessa siis vois jäädä kurssin jälkeen lenkkeilemään Cellon kanssa. Harkitaan.

Vielä tunti töissä ja sitten liikenteeseen.
Tuulensuoja valmistautuu tanssimaan häitä.

Hoitoja ja hääpukuja

Ai mitä on tänään tehty. No aamulla Viivi ei halunnut mennä ulos, ei ollenkaan. Raahasin sen siis väkisin ja oli tuo asioillaankin käyvinään. Sanon käyvinään, koska iltapäivällä ne asiat odottivat olohuoneen lattialla. En usko, että se oli kukaan muu, joka oli päättänyt yllättää meidät iloisesti, koska kaikki muut hoitivat asiansa ihan normaalisti ja sikseen poijjaat nostavat koipea, eivät liruta keskelle lattiaa. No minkäpä sille mahtaa, eikä kipeä korva ehkä ole pienin syy haluttomuuteen liikkua ulkosalla aamutuimaan.

Iltapäivällä rahdattiin tuoleja lainaan keskimmäiselle, mahtuu vähän useampi häävieras istuvilleenkin, ei tarvihe ihan kaikkien seisoa. Samalla keskimmäinen esitteli hääpukuaan. Upea oli, sellainen, jota voi käyttää myöhemminkin, ei mikään valkoinen tylliunelma ollenkaan. Sopii keskimmäisen tyyliin erinomaisesti.

Illemmalla puolestaan tuli yksi ystäväni sovittamaan hääpukuaan, jota vanhimmainen tekee. Puku näytti tosi hyvältä, täytyy myöntää. Jotenkin kun on seurannut puvun valmistumista kangaspalasta ja kaavapapereista alkaen, niin tuntuu jännältä, ettei sitä pukua kuitenkaan osannut mielessään kuvitella. Ehkä meikäläisestä juuri sen takia ei tullut käsityöalan ammattilaista ollenkaan.

Tein samalla ystävälleni pienen stressin ja päänsäryn poistohoidon, energiahoidon. Auttoi kuulemma loistavasti ja niin oli tarkoituskin. Täytyy kysellä huomenna miten uni maistoi hoidon päälle.

Nyt luulen, että kömmin vielä saunaan... ja joo kyllä mä tiedän, että kello on jo melkeestä puol ykstoista yöaikaa, mutta kun ei aikasemmin ehtinyt. Huomenna sitten taas väsyttää, vaan elämä on. Tuulensuoja toivottaa hyvää yötä ja ryhtyy valmistautumaan huomiseen.

Muotovaliona olemisen ihanuus

Maanantai ja herääminen tosi takkusta. Hyvin nukuin omasta mielestäni, mutta KePo väitti, että riehuin koko yön, potkin ja kuorsasin. Ettei nyt vaan olis nähnyt painajaista...

Duunipäivän aikana kahvia kului , sen avulla jotenkin jaksoi pysyä hereillä ja tajuisessa tilassa. Kumma miten sitä joskus jaksoi valvoa parikin vuorokautta yhtä soittoa, eikä edes väsyttänyt. Onkohan tää vaan harjotuksen puutetta.

Astra pääsi tänään nauttimaan hieronnasta. Meillä oli erään ystäväni kanssa sovittuna vaihtohoitotreffit tälle päivälle ja päätin, että Astra saa nauttia hieronnan ihanuudesta. Tuleepa samalla tarkastettua lihasten ja nivelten kunto, ettei eilinen jumi ole mitään pahempaa.

Ei ollut ja sain kehuja siitä, että olin saanut selkälihakset hyvin avattua. Vähänkö olin ylpee kun oikein ammattilainen käy kehumaan. No Astralla oli jumeja vähän muuallakin, joten selän avaaminen oli silkkaa ensiapua. Vaan nyt on Neiti Muotovalio taas elämänsä kunnossa. Toivottavasti ystäväni sai apua omaan selkäänsä vähintäin samassa suhteessa kuin Astra omaansa.

Tässä Neiti Muotovalio nauttimassa hoidosta:

Heinolan potti ja muotovalio

Oli kyllä ihan turhaa volinaa valittaa eilen aikaisesta herätyksestä, tänään se vasta aikanen herätys olikin. Piirun verran ennen viittä rämähti herätyskello soimaan ja täytyy sanoa, että ekalla soitolla läväsin kelloa tauluun...


Lopulta oli kuitenkin pakko nousta ja jestas, että väsytti Koirat ulkoiluttaen, kahvi valumaan, suihkuun, kuteet niskaan, KePo herättäen, aamupala ja baanalle. Matkalla nähtiin peuroja, hirvi, hevosia ja jopa pari autoilijaakin. Matka sujui joutuisasti ja kun kehä oli jo yhdeksältä ja oltiin ajoissa paikalla, niin saatiin hyvä parkkipaikka ihan portin tuntumasta. Pois lähtiessämme huomasimme, että paikalla oli toinenkin hyvä puoli sijainnin lisäksi: siihen ei paistanut aurinko, joten auto oli valmiiksi viileä kun startattiin kotia kohti. Mutta eipä nyt startata ihan vielä kuitenkaan.

Alku ei näyttänyt lupaavalta. Kesken yöuniensa herätetyt Astra ja Cello olivat ihan mahdottomia. Kumpikin hillui ja heilui minkä ehti, loikkivat syliin ja pois, vonkuivat ja vinkuivat, ryntäilivät, pomppivat kuin kumipallot, sotkeutuivat taluttimiinsa. Siis sanalla sanoen: katastrofi. Koska kehät eivät vielä olleet alkaneet, mehän oltiin menossa sinne ihan ekoina, niin juoksutin ja seisotin sekä Astraa että Celloa kehässä. Cello vähän rauhoittuikin, mutta Astra ei. Lisäksi huomasin, että Astran meno oli aika jäykän näköistä. Tämäkin vielä; koira, joka ei koskaan peitsaa, peitsaa näyttelyaamuna, vähän ennen kehää.

Lähdin kiertämään näyttelyaluetta Astran kanssa, ajattelin, että liikunta vetreyttää. Mutta Astran liikkumisesta näki, että selkä oli ihan jumissa, Astra peitsasi koko ajan ja näytti jäykältä kuin puuhevonen. Lenkki ei auttanut. Siis takaisin "leiriin" ja hieromaan. Astralla oli hirmuisia lihasmöttejä selässään, ei ihme, jos liikkuminen näytti vähän kököltä, mistä lie jumi tullut. Kauaa ei onneksi tarvinut hieroa kun jo lihakset lähtivät aukenemaan. Hieronnan lopullisten tulosten näkeminen jäi kuitenkin kehään.

Cello näytteli ensin. Täytyy sanoa, että tuomari oli tosi tarkka: syynäsi ihan kaiken ja huolella ja hampaatkin kaivettiin perusteellisesti. Cellon kärsivällisyys petti pöydällä ja Cello täräytti takamuksensa pöytään, eikä suostunut enää seisomaan, ihan kuin Cellolta olisivat takajalat kadonneet kokonaan. Ilmeisesti tuomari kuitenkin oli saanut syynättyä Celloa riittämiin, arvostelu jatkui maassa. Siellä Cello kunnostautui seisomalla ihan suht moitteettomasti. Tuloksena Cellolle tänään erinomainen, serti ja PU2-sijoitus.

Paras uros -kehän arvostelun päätyttyä vaihdoin vauhdissa Astraan eli tyrkkäsin Cellon KePolle ja jätin molemmat vastaanottamaan nauhoja yms. vermeitä. Astra liikkui kauniisti ja seisoi pöydällä ihailtavalla kärsivällisyydellä, vaikka tuomarin tutkimus oli, jos mahdollista, vieläkin tarkempi kuin Cellon kohdalla. Astraa väänneltiin korvista ja hännästä, nypittiin jalkakarvoista, vatkattiin ja veivattiin, painettiin selästä, jalkoja aseteltiin, hampaat tutkittiin viimeistä myöten jne. Astra seisoa nökötti kaikessa rauhassa, ilmeistä vaan näki, ettei se puuha nyt ihan Astran bestistä ollut. Astran tulos tänään erinomainen, serti, PN1 ja VSP-sijoitukset sekä kolmannen sertin myötä Suomen muotovalion arvo.

Kyllä ollaan kaikki onnellisia Astran valioitumisesta, erityisesti vanhimmainen, jonka mielestä alkaa näyttelemiset jo riittää. Mutta kyllä hän kuitenkin kiikutti kiireesti pystit, ruusukkeet ja läpykkeet talteen. Astra on käynyt lopulta aika vähän kehissä, koska asui vanhimmaisen kanssa Helsingissä hyvän tovin. Nyt kun molemmat ovat toistaiseksi taas kotona, aika näyttää kuin kauan, niin päätin, että nyt tai ei koskaan kun ei ikänään voi tietää kuin kaukana seuraavaksi asuvat. Astra on ilmoitettu vielä kolmeen näyttelyyn tälle kesälle ja ne saadaan kuulemma vielä käydä, mutta sen jälkeen seuraavan kerran saan kuulemma viedä Astraa kehiin vasta veteraaniluokkaan, näin sanoi vanhimmainen.

Kehän jälkeen käytiin moikkaamassa parit tutut ja suunnattiin kotia kohti. Matka meni peuroitta ja hirvittä, hevosia ja lampaita sen sijaan nähtiin ja autoilijoita oli liikkeellä jo huomattava määrä, ei kuitenkaan ruuhkaksi asti. Kotona korkattiin kuoharipullo koko porukan voimin ja kilistettiin Astran valionarvolle.

Kouvola kutsuu

Kello soi puoli seitsemältä. Väsyttää Vaan ei auta, liikenteeseen on lähdettävä. Ja kun lopulta saa itsensä liikkeelle, niin sitä on ihan pirteä. Tarkoitus oli viedä Arosa lähtiessä kotiinsa, mutta lopulta päätin, että viedäänkin se vasta iltapäivällä kun mennään kummipojan synttäreille. Eihän sitä tiedä missä kunnossa Arosan kotijoukot ovat SEn päivän jälkeen. Tekstasin siis keskimmäiselle, että tullaan vasta iltapäivällä.

Kamat ja koirat autoon ja kohti Kouvolaa, koiranäyttelyyn. Ravirata on kuin pätsi, ei uskoisi niin kuuma voivan ollakaan elokuun puolenvälin jälkeen, vaan kun on. Kouvolassa oli outo järjestely: kukaan ei saanu asettua kehän reunalle minkäänlaisin tavaroin höystettynä. Eipä meilläkään ollut kuin kassi ja yksi tuoli, mutta niin vaan kehotettiin siirtymään pois. Toisaalta yleisö pääsi kyllä sitten todella hyvin seuraamaan kehien kulkua, itse vaan piti olla tarkkana, ettei myöhästy kehästä, kun ei voinut koko aikaa kytätä kehän reunalla.

Cello esiintyi lopulta mallikkaasti, kun vaan ensin sain Cellon nenän irti kehän pinnasta. Käsittely ja kaikki meni hyvin, arvostellussa olikin maininta "erittäin hyvä luonne". Siitä joutaa kyllä olla ylpeä. Astra taas ei tänään halunnut esiintyä vaan kiemurteli kehässä kuin ankerias. En saanut Astraa millään seisomaan paikoillaan. Käsittely meni kyllä hyvin, mutta se poseeraaminen, voi elämän kevät. Astran arvostelu muuten alkaan sanoin: very exotic female. Arvoitukseksi minulle jäi, että millä lailla eksoottinen. Cello ERI1, PU2, varaSERT, Astra EH1.

Tässä näyttelyn länderitrio

Aika valtavan kokoset pokaalit muuten , näkyvät tuolla muovikassissa taustalla.

Poijaat


Ja eksoottinen Pipuliina


Kotimatkalla ajettiin harhaan. Tai no harhaan ja harhaan. Tarkoitus kyllä OLI ajaa samaa reittiä kun mennessäkin eli kutostietä, mutta jotenkin löysimme itsemme tieltä nro 12. No kunnon turistien tavoin ajateltiin, että mikäs siinä ajetaan sitten Lahden kautta kotiin, tuleepa sekin tie nähtyä, nimittäin Kouvola-Lahti. Todettiin lopulta kilometrimittarista, ettei se matka tainnut olla yhtään sen pitempi kuin ajaa Hesan kautta.

Kotona ehdittiin tovi hengähtää, siis lähinnä syödä jotain, ja sitten taas liikkeelle: Arosa kotiinsa, samoin keskimmäiseltä meille jääneet tavarat, niin ja itse tytärkin vielä, poimittiin työpaikan parkkikselta. Oli siis päässyt töihin SIITÄ päivästä huolimatta. Matkan aikana meille jo soitettiin, että koska oikein saavumme synttäreille. Onneksi saatoin sanoa, että ihan kohta, heitetään vaan Arosa ensin kotiinsa.

Nyt on näytelmät näytelty ja synttärit juhlittu, mutta huomenna meno jatkuu: Helou Heinola, täältä tullaan.

SE päivä

Perjantai ja SE päivä, vähän jännittää, että sujuuko kaikki kuten pitää, mutta uskoisin näin. Aamulla muistin vielä, että täytyy tarkastaa mikä on Arosan kanssa tilanne, haetaako Arosa meille vai onko sulhasmies kotosalla tämän illan, keskimmäinen kun ei sattuneesta syystä ole Onneksi tarkastin asian, vaikka sekin tieto piti urkkia kiertoteitä, jotta yllätys pysyisi yllätyksenä viimeiseen asti, sulhasmiehelläkin on SE päivä tänään. Lisäsin siis Arosan omaan muistilistaani.

Työpäivä tuntui pitkältä kun nälkävuosi, vaan kaikki loppuu aikanaan. Duunista kotiin, kotona suihkuun (pakko, koska toimistolla on niin helkatin kuuma, että tukka seisoo päässä ja hiki haisee päivän jäljiltä teki mitä vaan, ei auta), vaatteiden vaihto ja liikenteeseen. Viime hetkellä muistan vielä kameran.

Sovitussa treffipaikassa en uskalla jäädä autoon odottamaan, ettei keskimmäinen pääse livahtamaan silmien ohi. Hän tosin ehtii soittaa vanhimmaiselle ja kysyä, että missä tämä oikein on. Vanhimmainen hätäpäissään puhuu sujuvasti puppua: "mä olen siinä ihan just", vaikka samalla miettii kuumeisesti, että missä halvatussa se mutsi kuppaa. Siinä vaiheessa keskimmäinen huomaa meikäläisen, paimennan hänet autoon, matkalla hän yrittää selittää jotain isosysteristä, johon täytyy vaan todeta, ettei täällä mitään isosysteriä ole, unohda koko juttu. Yllätys siis on täydellinen.

Kaarramme intialaiseen päähierontaan. Muistan edelleen kameran ja otan pari kuvaa, sitten menen odottelemaan muuanne, jotta keskimmäinen saa rauhassa rentoutua työpäivän paineista. Ja kuulemma piristi, sai veren kiertämään aivoissa ja kuulemma voi suositella. Täytyy varmaan itsekin kokeilla. Tässä kohti muuten tuhannet kiitokset Anne Laatikaiselle, joka ystävällisesti vastaanotti meidän muiden puuhiensa keskellä.

Hieronnan jälkeen suoritamme pikavisiitin keskimmäisen kodissa ja haemme Arosan. Samalla keskimmäisellä on mahdollisuus vaihtaa sukkelasti vaatteet ennen kuin matka taas jatkuu. Meitä jo kaivataan, vaikka aikataulu pitää edelleen. Onneksi KePo ehtii pihalla hätiin ja ottaa tilanteen toisessa päässä haltuunsa. Jatkamme matkaa.

Kun päästään perille on molemmat pöydät katettu: sekä voileipäpöytä että esittelypöytä. Patistan keskimmäisen kavereidensa hoiviin ja kehotan syömään voileipiä, KePo korkkaa kuohuviinit ja nuoriso hengailee hetken, itse juoruilen esittelijän kanssa. Kello on valitettavasti orjuuttajamme, joten kutsun porukan kokoon ja erotiikkavälineiden esittely voi alkaa. En voinut olla hymyilemättä aika ajoin, osalla nuorisosta kävi melkoisia ilmeitä kasvoillaan esittelyn kestäessä. Tahdon tässä kiittää myös esittelijäämme, joka venytti oman aikataulunsa siten, että mahduimme hänen iltaansa. Linkkiä en tähän laita, se kun on sellainen K18-linkki, mutta esittelijä tuli Lohjan Anna&Onni -liikkeestä.

Esittelyn ja shoppailun jälkeen nuoriso hengaili meillä vielä tovin ja sen jälkeen KePo kyyditsi heidät jatkamaan iltaa ilman morsion äitiä Arosa jäi "mummolaan" hoitoon.

Tuulensuoja huokaa helpotuksesta, projekti on saatettu kunnialla päätökseen.

Viimeinen projektipalaveri

Pari päivää julkastaan näin jälkijunassa, ihan varmuuden vuoksi, eikä teksti pal taida liittyä koiriin, koirat on joutuneet sivuosiin pariksi päiväksi. Tosin ne on yrittäneet aika ajoin pitää metakkaa sitten senkin edestä. Niin ja Viiviä on tietty pitänyt muistaa lääkitä: yritä saada pieni, pyöreä pilleri kolmeen osaan , anna yksi osa aamulla, toinen illalla, kolmas jää seuraavaan päivään. Aamulla tippoja korviin sen suun kautta anettavan pillerin lisäksi. Päivällä tippoja korviin. Illalla pillerin pala, särkylääke ja korvien puhdistus. Viivi suhtautuu kaikkeen yllättävän rauhallisesti, samanlaisella stooalaisella tyyneydellä kun kaikkeen muuhunkin, paitsi viiviöintiin.

Tänään piti kiirettä, vaikka lähdin töistä ihan ajoissa. Ensin ajelutin vanhimmaista ja nuorimmaista maailmalla ja mikä oli lopputulos: kumpikaan ei saanut sitä mitä oli hakemassa, mutta tulipa käytyä ja aikaa meni mukavasti. Sen jälkeen tuupattiin ruoka uuniin ja ihme kyllä ehdittiin syödäkin ennen "polttariryhmän miittiä", jossa käytiin vielä kerran läpi koko ohjelma. KePo vilahti kotona, tuli ja meni ja oli iltasella sitten ihan kun sanoin, että saa huomenissa huolehtia laumasta nuoria tyttöjä, jotka tulevat meille het neljältä tekemään voileipiä, niin ja saa auttaa esittelijää laukkujen, huonekalujen ja kalujen kanssa siihen asti, että ehdin paikalle keskimmäisen kanssa.

Täytyy sanoa, että aika epätoivoselta tilanne näytti kun alotettiin polttariprojekti tiistai-iltana: pari päivää aikaa saada ohjelma kasaan ja keskimmäisellä melkeen pelkkää iltavuoroa. Yks suunnitelma toisensa jälkeen rysähti johonkin: ei saatu aikaa, ei saatu yhteyttä jne. En tiedä kuin moneen firmaan lopulta jätin yhteystietoni , mutta yhdestä minulle soitettiin takaisin. Toisesta tuli tänään tekstari tyyliin: "Olen merkinnyt itselleni esittelyn Lohjalle noin klo 19, mutta minulla ei ole osoitetta.". Tekstasin kohteliaan vastauksen ja sain sen verran ystävällisen vastauksen takaisinpäin, että päätin pistää numeron talteen vastaisen varalle, mutta tunnustaa täytyy, että tuossa kohti nousi tukka pystyyn ja näin sieluni silmin rivin esittelijöitä oven takana tavaroineen. Nuoriso nauroikin katketakseen, että kohta postiloota täyttyy alan myyntiluetteloista ja posti huomaamattomasti pakatuista lähetyksistä. Siinä kohti saatoin kuitenkin huoletta nauraa mukana, sillä en ollut jättänyt osoitetietoja mihinkään, ainoastaan nimen ja numeron ja kun numero on salainen, niin sitä kautta ei osoite selviä.

Sitten kun ohjelma periaatteessa oli kasassa, niin aikataulut piti tietenkin saada porrastettua siten, että yhdestä ehtii toiseen ja kun moni ihminen hoitaa samaa asiaa yhtä aikaa, niin kyllä on kuulkaa puhelin piipittänyt. Välillä tuli sellainen olo, ettei ehdi kun tekstareita naputtaa. Vaan tämänpäiväiseen miittiin mennessä olivat asiat järjestyksessä, niin uskomattomalta kun se tuntuukin. Ja aika uskomattomana suorituksena sitä on moni kaiken kaikkiaan pitänyt.

Lopulta viimeiseksi paniikkiasiaksi jäi keskimmäisen työvuoro. Ohjelma oli kasassa ja aikataulutettu, mutta vieläkään emme olleet satavarmoja, että oliko vuoronvaihto onnistunut. Toisen työntekijän kanssa oli kyllä sovittu, että hän vaihtaa työvuoroa keskimmäisen kanssa millä hyvänsä tekosyyllä ja tekee perjantai-illan aamun sijaan ja näin keskimmäinen saa aamuvuoron. Ko. henkilö todella ansaitsee tuhannet kiitoksemme!!!! En usko, että kukaan välttämättä haluaa olla töissä perjantai-iltana, jos vaihtoehtojakin on.

Vasta tänään iltamyöhällä asia varmistui ihan satavarmaksi: vanhimmainen soitti ja kysyi, että onko keskimmäinen miten kotona, hän tulisi katsomaan sitä hääpukua (vanhimmainen opiskelee vaatetusalan artesaaniksi). Huokasimme kaikki helpotuksesta kun vastaus oli, että keskimmäinen pääsee klo 16.00. Niinpä vanhimmainen sopi keskimmäisen kanssa treffit klo 16.00, paitsi, että sinne treffeille menen minä. Ja siitä se ohjelma lähtee pyörimään.

Vähän on väsynyt ja tyhjiin puristettu, vaan kuitenkin iloinen ja tyytyväinen olo. Tuulensuoja vetää vielä vähän henkeä ennen huomista.

Viivi eläinlääkärissä

Tänään oli Viivin eläinlääkäriaika, iltasella vasta tosin, joten ei hyvää syytä lähteä töistä kesken päivän. Oltiin ajoissa ja eläinlääkäri oli myöhässä... Onneksi Viivi on kärsivällinen odottelija, eikä pienistä perusta. Nytkin kampesi syliini het kun sain takamukseni penkkiin, ja istua tönötti siinä sitten koko sen ajan kun odoteltiin vuoroamme eli siis noin 45 minuuttia. Jonkusen ihailijan Viivi taas sai stooalaisella tyylillään reagoida ympäristöönsä. Lisäpisteitä taisi tulla siitä, että paikka oli eläinlääkäriaseman odotushuone.

Paikalle saapui kassi kahden naisen kanssa. Äkkiä kassi alkoi haukkua, joka sai Viivin kurtistamaan kulmiaan... tai niin Viivi olisi tehnyt, jos olisi ihminen. Sitten kassi alkoi pomppia ja lopulta kassi kaatui siihen odotushuoneen lattialle. Siinä vaiheessa Viivi näytti jo siltä, että tää ei oo tottakaan. Lopulta toinen naisista kaivoi kassista koiran. Luulen, että kassin sisältö oli pekingesi, sillä oli vaan niin outo leikkaus, että ihan satavarma en uskalla olla, aika varma kumminkin. Karvakasa haukkua reukutti Viiville omistajiensa komennuksista välittämättä, mutta Viivi vaan toljotti sitä sen näköisenä, että hei haloo sulla on herneet karanneet kallosta.

Viimein oli meidän vuoromme.

Eipä eläinlääkärikään päällepäin ja ilman apuvälineitä Viivistä nähnyt muuta kuin sen, että Viivi kantaa vastenta korvaansa jo melkeen kaulassa asti, kun oikea puolestaan on siellä missä kuuluukin. Mutta korvalampulla (vai mikä lienee instrumentti se nyt onkaan) totuus valkeni: korva on tosi pahasti tulehtunut sieltä syvempää ja kuulemma erittäin kipeä. Korvasta otettiin pumpulipuikolla näyte ja tarkoitus oli vielä puhdistaakin korva, mutta kun Viivi tärisi ihan mielettömästi jo korvaan kurkistuksen ja näytteen kaivelun jäljiltä, niin ELL antoi armon käydä oikeudesta, vaikka Viivi lakkasinkin tärisemästä sillä aikaa kun näyte tutkittiin ja tuska helpotti. Puhdistusurakka jäi siis minulle ja huomiselle, vermeet toimitusta varten sain kyllä mukaan.

Parkkipaikalla, kun pakkasin Viiviä autoon, eräs vanhempi nainen jäi tuijottamaan meitä. Mietin jo kuumeisesti, että tehtiinkö me jotain sellaista, josta voi valittaa, vai seisoiko autoni tämän naisen mielestä liikaa jalkakäytävän puolella (toinen etukulma "tuli ulos" ruudusta, mutten oikein tiedä, että miten sen olisi saanut ruutuun jättämättä peräpäätä tielle). Lopulta nainen, jonka pää oli jo melkein autossamme, avasi suunsa ja totesi, että onpa suloinen koira, ihan kun siinä TV-mainoksessa. Onneksi kerrankin olin ajantasalla mainosten suhteen, joten saatoin vastata, että aika samannäköinen kyllä, mutta erirotuinen.

Het kotiin tultuamme Viivi sai särkylääkkeen. Sen jälkeen laitoin ruuan ja annoin Viiville antibiootin. Erittäin mielenkiintoinen annostelu muuten: 1/3 tablettia kahdesti päivässä. Ihan kivaa jakaa niitä pieniä pillereitä kolmeen osaan. ELL kyllä lohdutti, ettei se nyt ihan milligramman päälle ole, vanhimmainen puolestaan käski murskata morttelissa ja punnita. Taidan tyytyä "noin kolmannes" -annosteluun.

Polttarisuunnitelmia

Keskimmäinen on purjehtimassa avioliiton satamaan... se on kyllä mielestäni aika outo ilmaisu... avioliiton myrskyinen meri voisi olla osuvampi, tai voihan siellä tyventäkin olla, ainakin osan aikaa, ja myötätuulta, miksei tietty joskus myös vastatuulta, karikoita ja suojaisia poukamia. Jup, näin se on: keskimmäinen on purjehtimassa avioliiton merelle.

No joka tapauksessa meikäläiselle lankesi aika harvinainen osa:
osallistun polttariprojektiin
Siis siellä teinixien seassa, vanha akka...

Pidän sitä kyllä ilman muuta mielettömänä kunniana ja luottamuksen osoituksena, sillä kuin moni ihan oikeasti haluaa äitinsä mukaan tuollaisen tilaisuuden järjestelyihin ja itse tilaisuuteen. Uskallan epäillä, ettei kovin moni. Eikähän se nyt tietenkään minkään vanhan hääperinteen mukaista olekaan, jos totta puhutaan. Ja kyllä kai sitäkin pitää ajatella aika mielettömänä juttuna, että keskimmäisen kamut ottivat meikäläisen ihan mukinoitta mukaan projektiin. Olis kai sitä vastustusta voinut sieltäkin päin tulla.

Se täytyy myöntää,että ensireaktioni oli luokkaa:
Ei kai kukaan nyt niin hullu ole, että haluaa äitinsä mukaan polttareihinsa
Tytär totesi tyynesti, että HÄN haluaa
Siitä se sitten lähti ja tänään joukolla suunniteltiin, muttei aiheesta sen enempää näin julkisesti, pysyköön salassa 'uhrilta'

Viiville on nyt ELL-aika tilattuna, KePo tänään ahkerana soitti
Aika on kyllä vasta huomenna, sen aikaisemmin ei päästy kun ei nyt kuitenkaan mistään paniikkitilanteesta ole kyse ja kuulemma ruuhkaa on. Viivi vaikuttaa aika vaisulta, täytyy varmaan mitata kuumekin vielä tänään, kulkee vasen korva puoli metriä alempana kuin oikea. Vieraitakaan Viivi ei kovin innokkaasti haukkunut, taisi tuntua jossain päin päätä varsin ikävältä. Ehkä Viiville voisi antaa vaikka särkylääkkeen.

Tuulensuojasta kuulumisiin.

Yön pimeinä tunteina

Mitä ihmettä tekee ihmispolo hereillä tähän aikaan, koneella tähän aikaan? Ei taida ihmispolon päätä järki pakottaa, punkassa pitäisi olla jo, olisi pitänyt olla aikaa sitten jo. No tässä istun, vaikkei päässä liikahda enää lehtikään.

Tänään siivottiin... onko siivottiin oikea sana?... pakastimia. Siinä sitä oli koirilla ihmettelemistä, että mitä kaikkia ihania herkkuja olikaan jäädytetty, jollei nyt pilalle, niin ainakin melkeen. Kulkivat mukana ja tutkivat kaiken mihin kuonot ylsivät. Kuluuhan se aika niinkin, voisiko sitä kutsua virikkeistämiseksi. Miksei, ei sen aina niin ihmeellistä tarvitse olla, eikä elämää suurempaa.

Sen jälkeen virikkeistettiin yhdessä ystäväni kanssa koiria istumalla ulkona sumpilla. Hajuaistia tuli käytetyksi pullien vainuamiseen, kuuloaistia naapurin liikkeitä vahtiessa, näköä (no Arskan kohdalla tämäkin perustuu vähän muihin aisteihin) tiellä hiippailevien autojen vahtimiseen ja ääntä haukkumiseen, lauman varoittamiseen. Aika luontaista toimintaa siis, väsymystasosta päätellen myös uuvuttavaa. Tosin tänään ei koirilla ole lepopäivä ollutkaan, KePo kun on iltavuorossa ja on siis huolehtinut koirien aktivoinnista melkeen siihen asti kun kotiuduin. Pari tuntia taisivat koirat olla keskenään.

Viivi raasu kulkee korva vinossa ja klänässä. En vaan onnistu paikallistamaan, että mikä on vikana, joten eläinlääkäri paikallistakoon sen, KePo tilatkoon ajan huomenissa. Korvan tienoolla arka paikka on, sen näkee korvan asennosta ja toisaalta siitä miten Viivi väistelee pään toista puolta ja ärähtelee, jos joku lähestyy kipeältä puolelta. Korvaan kurkkasin sisään oikein kunnolla ja kaivelin sormellakin, mutta korva on puhdas, hajuton, vaalea ja täysin terveen näköinen. Viivi ei myöskään reagoi siihen, että kaivan korvaa. Tutkin korvalehden ja kipeän puolen päätä ja kaulaa. En nähnyt mitään, en mustelmaa, en haavaa, en mitään jälkiä. En tuntenut mitään patteja, turvonneita rauhasia tms. Kaikki siis näyttää ja vaikuttaa terveeltä, muttei ole. Kipeä, särkevä hammas on tietenkin yksi mahdollisuus, jonkinlainen nielutulehdus toinen.

Ja koska päässäni ihan aikusten oikeesti ei liikahta enää mikään, niin siirryn katselemaan unien ihmemaata. Toivottavasti se ei ole ihan yhtä lennokas kuin viime yönä...

Rentouttaako viikonloppu?

Rentouttaako viikonloppu? kysyy nimimerkki tyhjiin puristettu.

Arvoisa nimimerkki tyhjiin puristettu:
Viikonloppu rentouttaa, vaikka voikin olla uuvuttava. Uupumusta on kahta sorttia: stressitöntä (lue: rentouttavaa) sekä stressaavaa. Jälkimmäinen kiristää hermot, nostaa verenpainetta, aiheuttaa päänsärkyä, lisää suklaan syöntiä, nostaa painoa, saa aikaan vatsahaavan ja johtaa burn outiksi kutsuttuun olotilaan. Ensinnä mainittu voi väsyttää hyvinkin tehokkaasti, muttei vaikuta ihmisen terveyteen kuin korkeintaan positiivisesti. Hyvä nimimerkki tyhjiin puristettu, viikonloppu todellakin rentouttaa, mikä ei välttämättä tarkoita, että palaat töihin pirteänä ja tarmoa puhkuen.

Sukulaisia tuli Sukulaisia oli
Sukulaiset myös menivät joten ei syytä huoleen.
Äitini oli avulias ja täytti jääkaapin täpötäyteen ja pakastimet ylitäyteen. Vaan eipä ole tarvinut ruokalistoja viikonlopun kuluessa miettiä. KePon synttärikekkerit sujuivat vallan hyvin, valvottua nyt tosin tuli, eikä aamuisinkaan voinut univelkoja kuittailla. KePo itse kyllä kuittailee univelkoja ihan parasta aikaakin, kuorsaa sohvalla, mutten puutu siihen, KePon velvollisuudet kun tuli Raisiossa hoidettua mallikkaasti. Eiköhän työnsä kunnialla hoitanut ole nokosensa ansainnut.

Jos siis perjantai-iltapäivä, perjantai-ilta ja lauantai menivät emännöinniksi, niin tämä päivä meni sitten näyttelemiseksi. Onneksi kehä ei ollut aamulla anivarhain, joten saatiin nukkua ruhtinaallisesti kahdeksaan asti. Yhdeksältä auton keula kohti Raisiota, matkassa kaksi täpinöissään olevaan koiraa. Leokehällä käytiin pikaisesti kurkkimassa, muttei ehditty jäädä katselmaan kumminkaan. Terkkuja vaan leotutuille, muutama taitaa tätäkin lukea

Cellon kehä oli mennä ihan plörinäksi, nuori herra kun riemastui niin kovin viehkeästä naisseurasta, siis Chilin saapumisesta paikalle. Kehässä Cellon kaikki huomio oli suunnattu Chiliin kehän laidalla ja kun Chili siellä vähän oikoi koipiaan ja otti raviharkkaa, niin Cello raasu oli ihan täpinöissään ja vonkui päästä leikkimään. Juu tästä voi tulla meille sitten se seuraava ongelma, mutta ongelmat lienee tehty ratkottaviksi, joten eiköhän tuo ratkenne aikanaan.

Kehä meni sukkelasti ja aikataulusta edellä, tuloksina EH1 sekä Cellolle että Astralle. Chili korjasi potin: ROP & serti. WoW!!

Päivä päivältä rakastun Astran muuttuneeseen olemukseen enemmän ja enemmän. Raatsinkohan antaakaan Astraa vanhimmaiselle mukaan, niin vanhimmaisen koiran kun Astra ihan oikeasti onkin, kun vanhimmainen jonain päivänä muuttaa omaan kotiinsa. No ehkä kuitenkin... tai mene ja tiedä... no katsotaan.

Näyttelyn jälkeen reissattiin Chilin luo visiitille ja Cello pääsi leikkimään Chilin ja Roosan kanssa. Hauskaa näytti olevan. Astra puolestaan puuhaili pallolla täysin kuurona ulkomaailmalle ja näkemättä mitään muuta kuin pallon. Kuvia tuli otettua Cellosta sekä Chilin että Roosan kanssa.

Kotia kohti lähtiessämme vakuuttelimme osaavamme ajaa takaisin Raision keskustaan, mutta kovin vakuuttava ei lähtömme tainnut olla: ajettiin het ekasta risteyksestä pitkäksi. Onneksi se tie päättyi ihan koht siltään, joten ei kun auto ympäri ja menoksi. Loppumatka meni eksymisittä.

Nuorimmainen pyöräytti pizzat, joten taidanpa lähteä syömään. Toivottavasti pysyy hampaat suussa. Tuulensuoja siirtyy lepomoodiin ja toivottaa kaikille mukavaa sunnuntai-iltaa.

ps. Nyt kommentteja voivat kirjoittaa sellaisetkin henkilöt, joilla ei ole blogger-tunnuksia, tosin taisin tällätä jonkun vipusen taas uuteen asentoon, koska nyt kommentit täytyy hyväksyä No säästypä blogi spämmiltä.