Murun muruset

Aamulla ajoissa jalkeille tarkoituksena ajella Hyvinkäälle Murun pentujen pentutapaamiseen, joka järjestettiin Hyvinkään pentunäyttelyn yhteydessä. Lähtö jotenkin oudosti venyi, sitä ei kai osannut ottaa asiaa niin vakavasti kun ei omaa koiraa ollut kehään menossa, joten lopulta oltiin Hyvinkäällä juur vähän ennen kehän alkua. Ennen kuitenkin ja sehän on pääasia

Paikalla oli neljä Murun kahdeksasta pennusta. Ikäähän pennuilla on nyt 7 kuukautta, joten kasvuvaiheessa ollaan ja sen kyllä huomasi, mutta ihan olivat lupaavan näköisiä nämä neljä "naperoa". Luustoakin vaikutti olevan riittämiin ja maskit paremmat kuin emollaan, joten mikäs sen mukavampaa.

Muru oli mukanamme ja tunnisti omansa, sitä ei voinut olla huomaamatta, se kun reagoi aivan eri tavoin omiinsa kuin muihin leopentuihin, joita oli paikalla kiitettävästi eli kaikkiaan 20 leopentua oli ilmoitettu kisaan. Yritin ottaa vähän kuviakin, mutta tulos ei ollut kehuttava, halliolosuhteissa valotus ei oikein onnistunut ja lisäksi tuomarinpöytä oli aika kaukana kehän reunoilta, joten enemmän kuvissa on maisemaa kuin koiria. Eikä siinä vielä kaikki: kameran akut alkoivat tuota pikaa piiputtaa, vaikka olin ne varta vasten ladannut, niinpä kotimatkalla poikettiin ostamassa uusia akkuja huomista varten.

Tässä kuvassa Namupalan Hot Gossip, Namupalan Hot Chili, Namupalan Hot Love, Namupalan Hot Dog ja emonsa Namupalan Tulisuudelma eli Muru.

Terveisiä kaikille Murun pennuille, niillekin, jotka eivät päässeet paikalle, ja saa niitä kuvia naperoista pistää tulemaan tännekin päin, tarkoitus kun on avata Murun lapsosille oma kuvagalleriansa. Toivottavasti tapaamisiin taas jossain.

Illalla siistin vähän Celloa huomista länderien päänäyttelyä varten: lähinnä siis leikkasin kynnet, Cellon turkki kun on ihan maailmattoman helppohoitoinen, siinä ei nypittävää juur ole, päästä toisinaan muutama karva ja rintamuksesta, mutta siinä kaikki. Samalla sitten leikkasin muittenkin ländereiden kynnet, kun siihen tulivat norkoilemaan namipalan toivossa. Celloa lukuun ottamatta kellään ei tosin pal leikattavaa ollut, Arskalla yhdessä varpaassa, Aasalla kahdessa, Viivillä ei ollenkaan, ne kun ovat vast'ikään käyneet eläinlääkärissä ja siellä aina leikataan samalla kynnetkin kun esim. putsataan hammaskivet. Pedikyyrin jälkeinen nami tuli tienattua ehkä liiankin helposti.

Nam, lääkettä

Hemppa popsii lääkkeensä innolla, ei olisi ikänään uskonut, olin ihan varma, että saan lepytellä loukkaantunutta marsua kaikki 10 päivää ja vielä sen jälkeenkin. Vaan ei. Hemppa oikein ryntää vastaan kun näkee, että tulen lääkeruiskun ja kurkun palan kanssa kohti häkkiä. Nestemäinen antibiootti katoaa tuota pikaa Hempan nieluun ja ruiskua pitää vielä oikein nuolla. Sitten kiinni tuoreeseen kurkkuun. Toivottavasti Hempan tauti tuosta tokenee.

Perjantain kunniaksi oli kauppapäivä. Haettiin viikonlopun sapuskat ja Viiville viikon sapuskat. Osaispa sitä joskus taas palata vanhaan käytäntöön, että tekisi kauppalapun, ei jäis osa tavaroista ostamatta eikä ajautuis kauppakärryyn niin pal ylimäärästä, jolle ei mitään akuuttia tarvetta ole

Illalla tulivat Amanda ja Onni, Amanda kun osallistuu sunnuntaina länderien päänäyttelyyn. Molemmat muistivat meidät oikein hyvin, mikä tarkoittaa jälleennäkemisen riemua ja koirakuolaisia naamoja.

Hänen armonsa Herra Hemuli

KePo soitti aamusta eläinlääkäriin ja sai Hempalle ajan tälle päivälle, iltapäivään tosin vasta, mutta kuitenkin. Toisaalta kun katselin Hemppaa aamulla, ennen kuin ländin töihin, niin ellen olisi kuullut sitä korinaa illalla, niin en olisi Hemppaa sairaana pitänytkään, sen verta oli taas latausta, vauhtia ja meininkiä, joten eipä meillä mitään paniikkia ollutkaan.

Ehdin duunista tultuani käyttää koirat sukkelaan pihalla ja vetää hetken henkeä, ennen kuin pakkasin Hempan kuljetusboxiin ja lähdettiin ajelemaan kohti Lohjan keskustaa. Lähtiessä nappasin muutamat voikukanlehdet Hempalle matkaevääksi. Hemppa pääsi etupenkille, turvavöissä, kuis muutenkaan, ja ei kun baanalle. Hemppa pupelsi tyytyväisenä matkaeväitään. Tällä kertaa ajettiin Lohjalle tosi sukkelasti. Viimeksi matkaan meni melkeen tuplasti aikaa, joten ihan kiva miettiä, että kuin pal aikasemmin milloinkin pitäisi lähteä liikkeelle.

Vastaanotolla oltiin suorastaan liian aikaisin, mutta ilmeisesti osuttiin hyvään rakoon, koska päästiin eläinlääkärin pakeille melkeen heti. Nostin Hempan kuljetusboxista ja huomasin kauhukseni, että sillä oli ihan älyttömän pitkät kynnet. Missä välissä niistä oli sellaiset kasvanut, ei aavistustakaan, mutta vähänkö hävetti, olisin voinut vaipua maan alle. Ell tutki Hempan ja totesi, että keuhkot tosiaan rahisevat. Tutkimuksen jälkeen leikattiin kynnet ja edelleen hävetti. Hoidon päätteeksi antibioottipiikki pyllyyn, harmistunut, kiukutteleva marsu kuljetusboxiin ja kassan kautta autolle.

Pihassa kun noustiin autosta Herra Hemuli sai hepulin boxissaan, säntäili ees taas, kai se raasu kuvitteli, että joutuu uudestaan eläinlääkäriin nöyryytettäväksi. Voi sitä mielenosoituksellisuuden määrää kun Hemppa viimein pääsi taas kotiinsa. Hempalle ei kelvanneet edes makupalat, joita tarjosin. No salaattia Hempan oli jo ihan pakko ottaa, vaikka se antoikin minun ymmärtää, ettei hänen armonsa vielä tästä leppynyt, sen verta kamala oli reissu, että lisää lepytyslahjoja, kiitos. Mitähän meillä on tiedossa seuraavat 10 päivää kun antibioottia on annettava kahdesti päivässä, onneksi ei kuitenkaan pistoksina. No tuore ruoho, kurkku ja salaatti varmaan lepyttävät tuohtuneen marsun, ainakin toivon niin.

Tässä Hemppa reissun jälkeen... sekin vielä, että kehdataan häiritä räpsimällä salamalla päin näköä. Näin on, saan kyllä lepytellä vielä pitkään ja hartaasti

mutta pääasia, että Hemppa voi hyvin.

Päivän pelästys

Sain ylettömän siivoushepulin pihamaalla ja yhdessä länderien kanssa siivottiin pois kuihtuneita kesäkukkia yms. kamaa, jota oli oudosti kertynyt portaille ja porrastasanteelle. Sain koirilta närkästyneitä katseita kun tungin parit pallonriekaleetkin roskalastiin, vaikka yritin tehdä sen ihan salaa. Mistä nuo karvakorvat tajuavatkin, että nyt HEIDÄN tavaroitaan aiotaan heittää pois. KePolta saan sitten varmaan närkästyneitä katseita kun hän huomaa, että roskis on jo puolillaan, vaikka se tyhjennettiin eilen. Vaan nyt on portaat siistitty, kynttilälyhdyt kaivettu esiin, kuihtuneet kukat poissa ja koirat väsyneitä.

Viivin ruoka on nyt vaihdettu ja kieltämättä syöminen sujuu nykyään pal paremmin kuin ennen ja Viivi syö enemmän ja reippaammin ja jotenkin tuntuu kuin Viivin olokin olisi parempi ja kuin Viivi olisi jo vähän tukevoitunut entisestä langanlaihasta olemuksestaan. Ja minä kun olin aina sitä mieltä, että Viivi vaan leikkii ruuallaan... on vähän paha mieli siitä asiasta, vaikka kuin perustelee itselleen, ettei voinut tietää. Ajatella miten usein sitä ehkä tulee kohdeltua karvaisia ystäviään epäoikeudenmukaisesti ja ihan tietämättään...

No kateellisia meillä sitten nykyään riittää: koko loppulauma nimittäin, niitten ruokinta kun on ennallaan. Nekin söisivät ihan mielellään samoin kuin Viivi.

Päivän pelästys tuli illalla. Istuin koneella ja naputin sähköpostia. Äkkiä kuului ääni kuin jonkun olisi oikein vaikea hengittää. Koirista se ei ollut kukaan, eikä Waldo-kissakaan, joku marsuista siis. Ryntäsin häkkien luo, mutta kun menin sinne niin kaikki kolme marsua juoksivat kiireesti kerjäämään makupaloja, enkä saanut selville kuka pihisijä oikein oli. Omat epäilykseni minulla toki oli. Lopulta nuorimmainen saapui paikalle ja pyysin, että hän kuuntelisi kuka pihisee ja niin se oli kuin epäilinkin Hemppa.

Otin sitten Hempan syliin ja tuntui kyllä siltä, että se kohta tukehtuu, mutta ei tähän aikaan illasta enää mitään voi kuin toivoa parasta ja pelätä pahinta. Onneksi Hemppa on ihan pirteä kuitenkin ja sille maistui hyvin ruoho, jota kävin ulkoa hakemassa. KePolle iltavuorolaisena jää tehtäväksi tilata huomenna aika Hempalle. Toivottavasti Hempalla ei ole mitään vakavaa...

Nyt Tuulensuojasta hyvää yötä!

Siivousta ja sisustusideoita

Viikonloppu oli onneksi vapaa ja saatoin varata sen ihan itselleni. Viikonlopun aikana kaikki asiat ovat pyörineet päässäni kuin hyrrät, olen antanut niitten pyöriä, nousta mieleen ja taas kadota, polttaa, jäädyttää, turruttaa, tuottaa tuskaa, synnyttää riemua, pudottaa epätoivoon ja nostaa sfääreihin, olen antanut niitten, yhden toisensa perään, täyttää pääni, kohota SUURIKSI muureiksi ja kutistua pieniksi pisteiksi ja lopulta asettua omiin lokeroihinsa omissa mittakaavoissaan. Olen kirjaimellisesti märehtinyt asioita, pureskellut niitä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, siis nimenomaan koira-asioita, sekä yksittäisiä koiria, omiani ja kasvattamiani, että koko tätä harrastustani ja kaikkea siihen liittyvää. Olen pyöritellyt erilaisia mahdollisuuksia, niin mahdollisia kuin täysin potentiaalisiakin ja jopa sellaisia, joilla ei ole mitään mahdollisuutta toteutua koska ne ovat tavallaan jo tapahtuneet menneisyydessä ja nyt niistä versoi "JOS olisin tehnyt näin tai en olisi tehnyt noin" -tyyppisiä ajatuksia. Mitä olisin tai missä oltaisiin JOS. Yhteen sanaan tiivistäen olen SIIVONNUT.

Mikään ei suo ajatuksille niin suurta vapautta kuin siivoaminen. Jotenkin tukee ajatustenkin järjestämistä, siivoamista ja pölyttämistä kun myös fyysisesti siivoaa, ihan konkreettisessa maailmassa. Aloitin siis lauantaiaamuna takkahuoneen perusteellisen siivouksen. Kaapit tyhjiksi, hyllyt pyyhkien, huonokuntoiset kamat roskiin, hyväkuntoiset kiertoon ja tarpeelliset takaisin kaappeihin siististi aseteltuina. Pesin koirien kaikki ne lelut, joita ei voi pistää koneeseen, heitin roskiin kaikki vanhat savuluut, annoin "isoille" kaikki puruluun jämät mitä ikinä nurkista löysin. Luuttusin lattian ja aloitin vanhimmaisen avustuksella projektin "ruusukkeet takaisin seinälle". Samalla siinä siivotessani takkahuonetta siivosin myös ajatuksiani.

Täytyy kyllä tunnustaa, että siivous on vieläkin kesken, satuin nimittäin löytämään aarrelaatikon. Piirustuksia vuosien takaa: hyvää äitienpäivää, onnea äiti... Askarteluja, käsitöitä, kortteja. Jokainen pitää tietenkin katsoa ja lukea... Kyllä mä jouluun mennessä saan kaiken valmiiksi, uskoisin.

Sivutuotteena keksin erinomaisen "vaihda kaappien ovien väriä tarpeen mukaan" -idean. Kas tässä, oikealla ovi omassa kuosissaan, vasemmalla uudessa lookissa.

Sitähän vois vaikka vuodenaikojen mukaan vaihtaa värejä ja kuoseja, eikä maksa paljon, jos ostaa edullista kangasta, eikä vaadi mitään remontointia, helppo tuupata pyykkikoneeseen jne. Pitäisköhän idea kiireesti patentoida.... Äh, käyttäkää ihan vapaasti vaan. Itse olen jo somistanut oven Cellon sertiruusukkeilla.

Tänään ikäänkuin kaiken siivouksen päätteeksi kierrettiin ensin koirien kanssa metsässä ja just äsken olin saunassa ja nautin höyrystä. Siunattu höyrystin, siunattu Compact-sauna. Nyt huitasen loput Kurkosta naamariini ja menen nukkumaan yhdessä hurttalauman kanssa, KePo on iltavuorossa ja tulee joskus yöllä, joten saadaan vallata koko punkka ihan rauhassa.

Elämä on!

Leipäduunia ja arjen rutiineja

Jonkinlaista "surutyötä" olen tehnyt keskiviikon jälkeen.

Tänään töihin ajaessa pohdin erään tuttavan kommenttia, hänen kuultuaan Viivistä: välillä miettii että onko näistä eläimistä enemmän iloa kuin surua, kun suru painaa kuitenkin jollain tavalla enemmän vaakakupissa. Se on niin kovin totta, suru on vaakakupissa niin hirvittävän paljon painavampaa kuin ilo ja vastuu toisen hyvinvoinnista on niin mahdottoman paljon raskaampaa kuin elämisen sietämätön keveys. Apeus tarttuu koko kroppaan, eikä se tahdo irrota millään kun taas ilo liukenee tiehensä niin kovin helposti. Mutta toisaalta hetkeäkään en pois antaisi, kosken olisi se mikä olen, ilman näitä murheenkryynejä, karvajalkoja, rapatassuja, kurakuonoja, lämpiminä vieressä kuorsaavia punkan valtaajia. Tulevaa kuitenkin miettii uusin silmin jokaisen vastoinkäymisen jälkeen, myös jokaisen onnistumisen, mutta tässäkin vastoinkäyminen pysäyttää ja pistää miettimään paljon tehokkaammin kuin onnistuminen. Paistaako aurinko oikeasti jonain päivänä risukasaankin? Vai olisiko parempi siirtyä harrastamaan silkkikukkia tai ristipistotöitä, olis ainakin murheet pienempiä...

Viivi on taas oma viiviöivä itsensä, joten toivoa on. Särkylääkettä en tänään enää ole antanut, korvatipat laitoin vielä aamulla. Kuppitelinettä en vielä ole löytänyt, vaikka olenkin paikallisissa eläintarvikeliikkeissä jo käynyt. Mitä muuta me sitten on tehty. Leipäduunia ja arjen rutiineja, muusta en tiedä. Kaikki on ollut jotenkin niin utuista ja etäistä ja sumuista. Arki on kuitenkin kulkenut omaa latuaan.

Seuraavan kerran kirjotan kun jaksan taas katsella elämää naurunpilke silmäkulmassa, nyt ei oikein huumori riitä. Tuulensuoja vaikenee toviksi.

Viivi ja Viivin korva

Raskas päivä

Viivi oli sitten tänään eläinlääkärissä korvatutkimuksessa. Tai lopulta syynättiin vähän muutakin, eikä ne tulokset tunnelmaa ainakaan nostaneet...

Viivin nielu tutkittiin huolella ja mitä sieltä löytyikään: Viivin nielu on rakennevikainen, siellä on kaikki vähän sikinsokin, eikä ihan silleen kun pitäisi. Asialle ei ole mitään tehtävissä, mutta ei se sinällään Viivin elämääkään haittaa. Tai no sen, että silloin tällöin Viivi saa nuhan tai rohisee. Tämän asian kanssa on kuitenkin eletty tähänkin asti, joten siihen ei maailma kaadu. Ohjeita saatiin ruokintaan ja sen sellaiseen, tältä osin ei siis hätiä mitiä.

Sitten se korva. Viivin korvassa on jokin polyyppimainen kasvain, joka peittää tärykalvon melkeen kokonaan. Sitä ei kuitenkaan tiedetä, eikä osata sanoa, että mikä tämä kasvain on. Näyttää vähän polyypilta, mutta on kuulemma liian pehmeä ollakseen tyypillinen polyyppi, voi silti olla epätyypillinen polyyppi. Toisaalta kasvain voi olla myös jokin epämuodostuma, jos nielun epäjärjestys jatkuu korvassakin. Tai sitten kasvain voi tietty olla pelkkä kasvain tai sitten jotain ihan muuta. Viivin korvatulehdus syntyi siitä kun likaa meni kasvaimen ja tärykalvon väliseen tilaan, sieltä sitä ei kotikonstein saa pois ja eläinlääkärissäkin se vaatii rauhoituksen, eikä ole ihan pippop-juttu.

Tänään Viivin korva putsattiin kunnolla ja Viiviltä poistettiin hammaskivi. Kasvaimelle ei tehty mitään, koska se tosiaan on hyvin syvällä korvassa, kovaa kiinni ja kiinni runsaasti suonittuneessa kohdassa, eikä toisaalta kukaan tiedä, että jääkö kasvain tärykalvon tälle puolen vai kasvaako se läpi tärykalvosta tai miten se on kiinnittynyt ja minne jne., joten sitä ei voi noin vaan yrittää "repiä" irti.

Jos ja kun, enemmin tai myöhemmin, korva pitää operoida, niin operaatio ei ole mikään pieni. Se on suuri leikkaus ja kun emme tiedä, että mitä siellä korvassa on, niin leikkaus on sitten myös sitä tyyppiä, että korva avataan ja jos siellä on jotain katastrofaalista, niin Viivi jää pöydälle, sitä ei enää herätetä entistä huonompaan elämään. Korvaa pitää tietenkin seurata ja tarvittaessa se tutkitaan narkoosissa ja mikäli se vaivaa, niin se tietenkin yritetään operoida.

Nyt Viivin korva on kipeä pari päivää, näin ELL sanoi ja sain korvatipat Viivin oloa helpottamaan. Jos korva sen jälkeen ei Viiviä häiritse, niin seuraillaan ja elämä jatkuu entisellään... toistaiseksi. Mutta jos korva alkaa uudelleen vaivata, niin ollaan isojen päätösten edessä. Ei niissä päätöksissä paljon valinnan varaa ole, se on sitten Herran haltuun.

Huomista odotellen

Tää päivä on mennyt hissuksiin kotisivuja laitellen, palauttelin sinne Aasa-tarinat, jos seuraavaksi sitten vaikka jotain ihan asiapitoistakin... Koirat on purkaneet puukuormaa autosta KePon apuna, joten niillä riitti askaretta kunnes halusivat sisälle lämpimään lepäilemään ja iltaruokaa odottamaan.

Oli kyllä tarkotus käydä ostamassa koirille seuraavan kuukauden safkat yms. pientä, mutta aikataulu mätti, joten homma jää torstaille. Juu ja koirat eivät jää ilman ruokaa, entisiä on vielä useemmaksi päiväksi.

Huomista tässä odotellaan, Viivin eläinlääkärireissua ja mitä se tuo tullessaan. Päässä pyörii mahdollinen korvaleikkaus ja miten Viivi sellaisesta selviää, jos siihen joudutaan ja kuuleeko Viivi sen jälkeen korvallaan edes kutakuinkin normaalisti. Sitäkin olen miettinyt, että miten järjestän Viivin hoidon, jos leikataan, eihän sitä silloin voi yksin jättää ja torstaina en oikeastaan vois olla pois töistäkään. Vanhimmaisen sairasloma loppuu huomiseen ja KePollakin on aamuvuoro. No ei auta, täytyy vaan pistää asiat järjestymään.

Nyt Aasalle iltalääke, Viiville homeopaattiset valmistamaan huomiseen ja sitten unten maille. Pitäkää peukkuja pienelle ja sisukkaalle Viiville.

Leonkerpele eläinlääkärissä

Sunnuntaina illalla jouduin nappaamaan yskänlääkettä kun ei muuten nukkumisesta tullut mitään ja tää aamu alko tahmien. Flunssanen olo taas vaivaa. Jotenkin, vaikken suin surminkaan tuota meillä riehuvaa flunsaa halua, alkaa tää puolikuntoisuuskin vähitellen ärsyttää. Entä jos sitten kuitenkin sairastais kunnolla, niin pääsiskö tästä nopeemmin eroon. No vanhimmainen on kyllä potenut, ja KUNNOLLA, viikon ja melkeen viikko KUNNOLLA potemiseen meni KePollakin... että tiedä sitten nopeudesta.

Duunista kotiin ja melkein saman tein takasin liikenteeseen, tänään nimittäin oli Murun vuoro vierailla eläinlääkärissä. Ei minkään sairauden takia sentään, pelkästään luovuttamassa pieni putkilo verta rabies vasta-ainetestiä varten. Tulokset tulevat sitten aikanaan ja voimme ehkä valmistautua maailman valloitukseen... Tai no ehkei ne tavoitteet sentään ihan niin korkealla ole

Kyllä leonkerpele vaan on helppo käsiteltävä: siinä Muru istua tönötti kaikessa rauhassa kun näyte otettiin, ei mitään yritystäkään tempoa mihinkään suuntaan. Tosin kun ELL halusi Murun pöydälle istumaan, niin se oli pieni projekti, Muru kun ei halunnut käyttää pöydälle vieviä portaita. Vaan nostamalla se nousee leonkerpelekin, halusi tai ei.

Mutta nyt illan leffan pariin... luulisin...

Ulkonäyttelykauden päätös

Sunnuntai ja Tuomarinkartanon näyttely. Reissuun lähti ainoastaan Astra ja sekös Celloa harmitti. Se ei ollenkaan ymmärtänyt, ettei päässyt tällä kertaa mukaan, joten kiljui riittävällä äänellä kun mentiin ovesta ulos. Kuului kyllä hiljenevän oitis kun ovi napsahti kiinni. Kyllä Astrakin vähän ihmetteli kun Cello ei lähtenyt seuraksi, mutta unohti moisen sivuseikan tuota pikaa, oikeastaan samalla kun kirmasi pois pihasta ja autoon.

Kehä oli aamupuoleen ja kun yö oli ollut aika kylmä, niin KePo oli sitä mieltä, että remmikengät ei enää kuulu varustukseen vaan, että mun on laitettava "kunnon kengät". Lopulta, pienen kinan jälkeen, päädyttiin kompromissiin. Juu, en laittanut toiseen jalkaan "kunnon kenkää" ja toiseen remmaria vaan laitoin remmarit ja sukat ja miten mä inhoankaan sukkia. Kuljen itse asiassa talvellakin ilman aina kun vaan kehtaan...

Sää oli upea ja lämmin, ihan turhaan siis ne hemmetin sukat... Viihdyttiin oikein hyvin näyttelyssä. Ensin omalla kehällä, jossa Miro korjasi potin ollen ROP ja Astra hyvänä kakkosena VSP. Sitten otettiin vähän valokuvia Mirosta ja Astrasta ja vielä vähän Mirosta.

Kun oma osuus näytelmissä oli onnellisesti näytelty ja edustuskuvat otettu (Mitkä ihmeen edustuskuvat? KePo ei nimittäin edes vihjassut, että näytin lähinnä Rölli-peikolta...), niin siirryimme bongaamaan tuttuja, joita riitti kiitettävästi, joten aika kului kuin siivillä. Tähän oli hyvä lopettaa ulkonäyttelykausi ja myös Astran näyttelykausi sai arvoisensa päätöksen ('Katsaus menneeseen: Astran näyttelyt' kotisivuillamme kohdassa Kirjoituksia). Cello osallistuu vielä pariin hallinäyttelyyn (Hyvinkää ja Messari) ja Muru varmaan Messariin, mutta siinä se sitten on meidän näyttelyvuotemme. Ens vuonna uudet kujeet ja toivottavasti vuosi menee aikalailla pentuasioiden parissa ja vähemmän näytelmissä, mutta koska mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma, niin ei voi tietää.

Aasa on pirteä, joten lääkitys on varmaan tehonnut. Seuraava, mitä tässä tietty vähän jännittää, on, että miten käy kun kuuri loppuu. Mutta murhe kerrallaan ja vasta kun sen aika on. Viivi sen sijaan ei pärjää ilman särkylääkettä ja on alkanut kaivella korvaansa. Onneksi meillä on särkylääkettä ja onneksi eläinlääkärin aika on "jo" keskiviikkona ja toivottavasti korva silloin saadaan kuntoon ja toivottavasti mitään katastrofaalista ei korvasta löydy.

Voiko alusvaatteisiinsa luottaa?

Perjantai... tai kohtahan se on jo lauantai, jos totta puhutaan. Vesijärjestelmä toimii moitteettomasti ja kaivossa on taas vettä, joten maailma on jälleen mallillaan. Muuten ihan hiljaiseloa.

Tai no ehkä mä kerron tän, vaikka täällä ehkä onkin alaikäsiä lukijoita. Toisaalta en mä tiedä pitäskö tän olla K3, K7, K10, K15 vai jotain muuta, mutta jos tunnet olevasi kovasti alaikäinen, niin sulje silmäsi ja skippaa huomiseen.

Eilen KePo valitti, että kun ei häntä enää oikein nukuta (KePohan on siis ollut sairiksella) ja mä sille sanoin, että no sähän sit nouset aamulla het kuudelta, laitat rakkaalle aviovaimolle aamupalaa ja herätät väsyneen vaimoraasun puol seiskalta yhteiselle aamiaiselle. KePo piti sitä hyvänä ideana. Vaan kun vielä 6.45, kun kelloni soi, ei KePo ollut saanut itteään ylös punkasta, niin pomppasin jalkeille, kaappasin kasan vaatteita (alusvaatteet, hame, T-paita) kainalooni, tungin ne veskissä päälleni, tuuppasin eväät käsilaukkuuni ja kaasutin baanalle. Selvisin duuniin ihan ongelmitta.

Kello napsahti aamun kahvitunti, joten vääntäydyin ylös satulatuolista, nappasin sumppikupin kouraani ja kävelin automaatille. Paluumatkalla alkoi tuntua siltä, että nyt ei kaikki ole ihan kuin pitäisi, alkkarit hiipivät uhkaavaa vauhtia kohti sääriä... kuminauhalle tuli ikä täyteen. Selvisin jotenkuten takaisin offiisiin ja yritin vaivihkaa repiä kirottuja kapistuksia kunnolla jalkaani. Niin se vaan on, ettei omiin alusvaatteisiinsakaan voi enää luottaa.

Joskus tuntuu, että koirilla on pal lepsummat säännöt kun lapsilla aikoinaan ja nytkin. Illansuussa käytiin kaupassa ja kun oltiin lähdössä, niin KePo lupasi Aasalle herkkuja tuomisiksi. Kuinkahan monta kertaa tuo on mulle sanonut, ettei lapsille joka kerta tartte mitään tuoda. Ei tarttekaan, siitä olen samaa mieltä, mutta toisaalta olen myös sitä mieltä, ettei koirillekaan joka kerta tarvihe herkkuja roudata. Toin kuitenkin "hengityksenraikastusluut", se kun on samalla vähän hyödyllistäkin, ainakin kun ne hengitykset usein löytyvät tyynyltäni.

Nyt Aasalle iltalääke ja sitten unten maille. Kauniita unia, nukkukaa hyvin!

Voitto kotiin

Ei se eilinen niin auvoisesti mennytkään, en lopulta päässyt saunaan... tai pääsin, mutta vettä ei tullut, joten pesemiset jäi, onneksi huomasin asian ennen kuin ehdin kastella hiukset tai heittää löylyä. Jotenkin näin kai se kävi: Kun pumppu lähti toimimaan, niin veskin pytyn vesisäiliö, joka on temppuillut tän viikkoa, päätti taas kerran vuotaa. Tiedä kuin monta tuntia se lopulta oli juoksuttanut vettä lävitseen kaivosta viemäriin, mutta kun sauna oli lämmin, niin kaivo oli tyhjä. Jee!!! Siinä kohti multa palo käämi ja painelin nukkumaan, vaikka kello oli vasta iltayhdeksän. Toisaalta flunssaselle se teki varmasti hyvää ja koiratkin tuli ihan mielikseen nukkumaan jo niin aikasin, ihme otukset.

Tämän aamun alotin pää edelleen kutisten. Hiukset näyttivät yllättävän siisteiltä siihen verraten miltä ne tuntuivat, näyttivät suorastaan puhtailta, ihme kyllä, mutta hiusten puhtausaste oli sellainen, että itelleen olis vallan hyvin voinut muotoilla pystytukan. Aamulla, kun hain eväsomenat puusta, kurkkasin kaivoonkin. Jos sitä nyt käyttää harkiten (ja korjaa sen hemmetin pytyn), niin vettä on taas jo riittämiin.

Duunipäivä menikin sitten päätä raapien ihan kirjaimellisesti

Illalla oltiin Cellon kanssa arkitottis-aktivointikurssin vikalla tunnilla. Tehtiin kaikkea hauskaa tai ainakin Cellolla ja mulla oli tosi hauskaa. Vika kerta oli enemmän aktivointia ja vähemmän tottista. Cello sai ryömiä, selviteltiin yhdessä esterata, koirajoogattiin ja harjoteltiin paria temppua. Lopuksi oli tottiskisa... Cello voitti ekan tottiskisansa

No ehkä on pakko tunnustaa, ettei se mikään kunnon tottiskisa ollut. Kisa käsitti seuraamista ja jokaisen pudotuskierroksen voittaja oli se, joka nopeiten sai koiransa liikkeestä istumaan ja sai koiransa vielä pysymäänkin istumassa. Hitain putosi aina leikistä pois. Mutta voitto kun voitto Tästä on hyvä jatkaa.

Ja illalla mä pääsin saunaan tohon mökille. Nyt on tukka ojennuksessa. Tuulensuoja toivottaa kaikille saunapuhtaita unia.

Blondista punapääksi

Aamu alkoi mukavasti. Seisoin suihkussa ja sain juur levitettyä shamppoon huolellisesti hiuksiini kun totesin, että veden väri alkaa muuttua vähintäinkin epäillyttäväksi. Se voi tarkottaa vaan yhtä primaariasiaa: painesäiliö tyhjenee ja pohjasakka lähtee liikkeelle (sekundaarisyy voi olla pumpussa tai kaivossa tai putkissa tai melkeen missä vaan). Äkkiä huuhtelemaan hiuksia... veden paine laskee koko ajan, läästin päätäni epätoivon vimmalla, vesi enää noruu suihkusta ja muuttuu aivan ruskeaksi, mutta saan kun saankin kutrini juur ja juur huuhdottua shamppoosta. Puhtaiksi en niitä kutsuisi, en parhaalla tahdollakaan, kiva nähdä miltä ne kuivuttuaan näyttävät. Lohdullista, ettei ainakaan pyyhe ei muuttunut ruskeaksi kun kuivasin pääni.

Kaivossa on Luojan kiitos vettä ihan riittämiin, painekytkin vaan teki tenän. Lähden siis töihin niine hyvineni ja jätän KePon ihmettelemään talouden vesiongelmaa. Päivän kuluessa totean, etteivät hiukset todellakaan ole puhtaat, kaikkea muuta. Ne tuntuvat ällöttävän tahmeilta ja päänahka alkaa tunti tunnilta kutista enemmän ja enemmän, onneksi hiukset näyttävät yllättäen ihan puhtailta... no väri on vähän outo, ei ihan blondi enää, enemmän ruosteenpunainen...

Illansuussa keksin, että voisin vaikka ilmottaa Murun luonnetestiin. Kesti tovin ihmetellä, että miten ne testit löytää ja miten niihin voi ilmottautua, mutta asia selvisi lopulta, kysyvä kun ei tieltä eksy. Vielä en tosin ole Murua mihinkään ilmoittanut, iski äkkiä rimakauhu, ja ländereitä ei ilmoitettaviksi olekaan kun Aasa on liian vanha, Arska ja Viivi näkövammaisia ja Cello liian nuori. Jospa vaan työstäisin ajatusta, sanotaan nyt vaikka pari kolme päivää, ja ilmottaisin Murun Jyskälään ja Messariin näyttelemään... Toisaalta Cellonkin vois ilmottaa, mutta molemmissa olisivat sitten eri päivänä enkä ole ihan varma, että jaksanko kahta päivää näyttelemistä peräkkäin.

Eilisistä eläinlääkärin uhreista Aasa näyttää jo ihan oikeasti tosi pal pirteemmältä, voikohan antibiootit vaikuttaa näin nopeesti, Arska taas on normaalia vaisumpi ja Viivi oma viiviöivä itsensä. Puolet kaksjaloista sen sijaan on sairiksella nimittäin KePo ja vanhimmainen. Nuorimmaisen kanssa sinnitellään edelleen ja toivottavasti vältytään kunnon flunssalta, ei näytä kovin kivalta taudilta tämä tämänkertainen malli.

Vesijärjestelmä toimii taas, pääsen pesulle, saan kutinan päänahassa lakkaamaan ja ehkä hiusten värinkin suunnilleen normaaliksi... tai ainakin niin voi toivoa.
Joten saunaan.

Lääkäriin, lääkäriin, tänään lähdettiin

Aamulla anivarhain jalkeille ja kotikoneelta yhteys töihin. Ehdin tehdä töitä sellaset 2,5 tuntia ennen kuin lähdettiin eläinlääkäriin. Koirat olivat kyllä aika epätoivoisia, siis nälkäisiä, kun ne oli kehotettu varmuuden vuoksi jättämään ruuatta. Eläinlääkärissä saimme hyviä uutisia, huonoja uutisia ja uutisia, joiden laadusta ei vielä pal voi sanoa.

Ensin hyvä uutiset:
Arska selvisi pelkällä hammaskiven poistolla, etuhampaat käytiin siinä samalla läpi, mutta Arska sai toistaiseksi pitää jäljelläolevat suussaan. Pari niistä on saanut vähän tälliä, mutta ovat kuulemma tukevasti kiinni, eivät heilu, eikä niissä ole reikiä, eikä juurikanavat näkyvillä tms., joten annetaan toistaiseksi olla. Hammaskiven poistoa varten tietty piti rauhoittaa, joten ihan pirteenä ja iloisena Arska ei vastaanotolta lähtenyt, vaikka isommilta operaatioilta vältyttiinkin.

Sitten huonot uutiset:
Aasalla oli alkava tulehdus suussaan, oireista ja verenkuvasta päätellen samaa laatua kuin aikaisempikin tulehdus, johon Aasa oli kuolla. Maksa-arvot heittää kuten viimeksikin, kaliumia on liian vähän ja oli verenkuvassa vielä jotain muutakin, jota en nyt jaksa muistaa enkä luntata papereista. Tilanne ei kuulemma kuitenkaan ole katastrofaalinen. Seuraillaan ja toivotaan, että kun tulehdus huomattiin näin aikaisessa vaiheessa, niin menisi ohi yhdellä antibioottikuurilla. Siis Aasalta putsattiin suu, poistettiin hammaskivi ja antibioottikuuri päälle. Nyt ei voi kun toivoa parasta ja pelätä pahinta.

Ja sitten uutiset, joista ei vielä tiedä mihin kastiin kuuluvat, hyviltä eivät kuitenkaan meikäläisen korvaan kuulostaneet:
Viiville ei tänään tehty mitään, ellei tekemiseksi lueta sitä, että korvat tutkittiin. Enempää ei tänään voitu tehdä, koska paikalla ei ollut "korvaspecialistia". Viivi menee ens viikolla uudestaan: samalla narkoosilla poistetaan hammaskivi, tutkitaan korva tarkemmin ja tutkimuksen perusteella sitten päätetään, että pitääkö Viivin korva leikata. Korva ei ole normaali, vaan korvassa on jonkinlaista kudosmuodostumaa tärykalvon edessä, jos nyt oikein käsitin. Se mistä tuo muodostuma on tullut... onko se ollut siellä ja aiheuttanut lopulta tulehduksen vai onko tulehdus aiheuttanut muodostuman... 20.9 ollaan siltä osin ehkä viisaampia. Tällä hetkellä tilanne on se, ettei Viivi kuule toisella korvallaan paljoakaan, jonka olen kyllä huomannut ja se oli yksi syy miksi halusin Viivin jälkitarkastukseen. Akuuttia tulehdusta korvassa ei juur nyt ole.

Sellasia uutisia tällä kertaa. Että ei kun eteenpäin sano mummo lumessa.

Elämän valoja ja varjoja

Viime yönä ehdin vielä nähdä painajaisia. Olin ainakin myrskyävällä merellä jossain ihmeellisessä laivassa ja hississäkin olin, hissi vaan oli aika outo ja käyttäytyi vähintäinkin vaarallisesti. Aamu sentään saapui aikanaan: heräsin puutuneena ja niskat jumissa, en jaksanut syödä mitään aamupalaa vaan jätin kaiken automaattikahvin varaan ja senkin join vasta duunissa, kotiin ei ole tullut moista aparaattia sentään hankittua.

Aamupäivällä pääsin eroon painajaisten syystä (toivottavasti), käytiin nimittäin Murun kanssa silmäpeilauksessa ja Murun silmät terveiksi todettiin. Ah sitä helpotuksen tunnetta, sitä ei voi sanoin kuvata.

Oon jo muutamana päivänä miettinyt, että pitäis viedä Viivi jälkitarkastukseen. Ei sen takia, että ELL olis käskenyt sen tuoda, vaan sen takia, että mulla on itellä olo, ettei Viivin korva ole kunnossa. Tietty voin ehkä vaan kuvitella, mutta parempi katsoa kuin katua. Tänään sitten katsellessani Aasaa päätin viimein soittaa eläinlääkärille. Tilasin ajan kolmelle koiralle, sain ajan huomiseksi. Nyt tuntuu, kun katselen Aasaa, että onneksi niin nopeasti.

Viivi menee näyttämään korviaan, siinä ei varmaan mitään sen kummempaa. Jos korvassa vielä on jotain, niin saavat sen putsata ja otetaan uus antibiootti ja tippa -kuuri ja eiköhän se sitten siitä. Arskalta saavat tarkastaa etuhampaat, ne vähät, jotka ovat vielä jäljellä, ja jos tarpeen, niin otetaan loputkin pois. Jos en koskaan ole tullut kertoneeksi, niin Arskalla on paha tapa napata maasta kaikkea suuhunsa, myös esim. kiviä, joten etuhampaista on tähän mennessä poistettu muistaakseni neljä tai viisi. Nyt mun mielestäni pari hammasta on aika epämääräsen näkösiä, joten ne ehkä joudutaan poistamaan. Mutta siitä ei Arskan elämänlaatu heikkene, en mä siitä huolissani ole.

Se mistä olen huolissani on Aasa. Aasa on taas kovin vaisu, nukkuu vaan korissa lattialla (ennen ei muuten koskaan ole nukkunut vapaaehtoisesti lattiatasossa), eikä pal viitsi reagoida mihinkään. Ainoa paikka, jossa Aasa innostuu, on ulkona kun kaivetaan pallo, frisbe tms. esiin, mutta ulos Aasaa ei käskemättä kyllä saa. Sisällä on kuin Aasaa ei olisikaan. Toivottavasti ei ole mitään vakavaa.

Kuka haluaa lauman raivostuttavia kärpäsiä? KePo on iltavuorossa, joten mulla on kämpän molemmat ovet auki... Pitäisköhän mennä sulkemaan.

Kukas kissan hännän nostaa, ellei kissa itse

Kello soi aamulla kuudelta. Eikö se hemmetin vekotin vois antaa nukkua edes viikonloppusin. KePo luuli, että on maanantai ja henkäsi helpotuksesta kun olikin vasta sunnuntai, tosin ei siitä lisäunitunteja rapissut. Ylös, ulos ja näytelmiin. Keitin sumppia mukaan... paitsi, että termari jäi keittiön pöydälle, mutta selvittiin me sumpittakin, vaikka vähän paluumatkalla alko uni painaa luomia.

Tähän on ihan pakko kehua. No ensinnäkin Astra RipuRapu Pipuliina oli ROP elikkä rotunsa paras. "Kooltaan, mittasuhteiltaan sekä tyypiltään erinomainen narttu. Feminiininen, ilmeikäs pää....". JEE!!!


Ja kun kerrankin yhteispeli Astran kanssa pelasi moitteettomasti, todella hyvin, niin, että itsekin sen huomasin, ja molemmat nauttivat olostaan niin, että sen näki, ja sitten arvostelussa luki, että "esitetään erinomaisesti", niin mikä voisi enempää lämmittää mieltä, tuskin mikään. Tuosta kommentista olen kyllä ylpee lopun vuotta

Kaiken kruunaa viimeinen maininta "Todella viehättävä ilme".
Ja onhan se, eikös vaan?


Iltapäivästä päätin lähteä ulos ottamaan kuvia koirista, eihän sitä tiedä millaisia säitä syksy tuo tullessaan ja tänään oli upea, aurinkoinen syyssää. Riekuttiin pihalla, käytiin tarkastamassa tontin ympäri kulkeva aita yms. pientä. Lopulta istuin pihalla ja koirat tekivät selvää laatulelun viimeisistä rämmäleistä. Äkkiä kamera sanoi PIIP. Pelästyin ihan älyttömästi; mikä ihmeen vika siihen nyt tuli. Joo, vikapa hyvinkin, muistikortti täynnä. Minkä ihmeen muistikortin oikein olin tunkenut kameraan, sen pienenkö. No en, olinpa vaan napsinut 96 kuvaa. Jospa sitten talven ratoksi ehtisi niitä vaikka laitella näytillekin.

Mietin siinä sitten, että minkä takia kuvaan niin pal ländereitä ja niin vähän Murua ja Malttia, vielä vähemmän Murun ja Maltin kuvista "julkaistaan". Tulin lopputulokseen, että ländereitä nyt vaan on niin kiva kuvata, ne touhuavat koko ajan jotain ja juoksevat, loikkivat, leikkivät ja riekkuvat. Maltti taas seisoo vieressäni ja odottaa vaikka viis tuntia, että heitän sille jotain kepakkoa ja kun heitän, Maltti ravaa ilmeettömästi kepakon luo ja raahaa sen taas jalkoihini. Kyllästyn äkkiä kuvaamaan "Maltti ravaa" -kuvia. Muru taas puuhailee omiaan eli haistelee, haistelee ja haistelee ellei sitten satu makaamaan. Täytyy siis tunnustaa, että kyllästyn tosi sukkelaan kuvaamaan maata haistelevaa Murua, niin se vaan on. Mutta ländereiden kuvaaminen on haasteellista ja hauskaa, joten sitä harrastankin sitten koko rahan edestä.

Arosakin perheineen kävi kylässä. Löysinpä siinä Arosaa haliessani Arosan nahasta punkin, joka sitten irroteltiin ja pistettiin päiviltä. Nyt on koko ajan vähän sellainen olo, että montako ällöotusta ehti kiivetä kyytiini ja kömpii nyt ympäri kroppaani, ei meinaan olis eka kerta kun punkki irrotetaankin mun iholtani eikä koiran turkista.

Juu ja mulla on ulko-ovi taas auki, saan varmaan iltasella KePolta palautetta kärpästen määrästä. Tai ehkä mä ehdin lätkiä ne kaikki sitä ennen.

Kaalilaatikko vuosimallia 2006

Heräsin aamulla ekaa kertaa joskus ennen puolta kasia. Raahauduin käyttämään koirat pihalla ja painelin takasin punkkaan. Muru ja Maltti jäivät tarhaan. Tovin kuluttua Muru aloitti haukkumisen. Yleensä jos Maltti on hiljaa ja Muru haukkuu yksinään, se tarkottaa, että Muru haukkuu naapureiden itse-itseään-ulkoiluttavia koiria. Kuuntelin siis tovin kaikessa rauhassa ja lopulta totesin, että kai tässä on jotain tehtävä, sentään lauantaiaamu ja naapurit ehkä haluavat nukkua vähän pitempään kun puoleen kasiin. Kurkkasin avoimesta ikkunasta ja karjasin "Turpa kii". KePo totesi, että siellä joku vie autoa ja sä karjut vaan, että turpa kii, mutta toisaalta se voi hyvinkin olla pelottavampaa kun koiran haukku.
Että silleen

Unet olivat oikeesti aika levottomia. Yhdessä unessa asuin pienessä rivariyksiössä (1h+k) ja mulla oli postimerkin kokonen piha. Sisälle yritti tunkea millon mitäkin väkeä ja lopulta löysin keittiöstä tytön, joka oli syönyt yli puolet täytekakusta. En kyllä tiedä mitä tarkotusta varten se kakku siellä oli. Heitin likan pihalla ja heräsin. Näin mä pal muitakin unia, mutten jaksa niitä muistaa. Toisaalta sain kyllä nukuttuakin, tai ainakin on aika pirtee olo.

Teen joka vuosi kaalilaatikkoa... kerran tai kaks, yleensä kerran, joten mulla ei siis ole aavistustakaan, että mitä ihmettä siihen kaalilaatikkoon oikein pitikään laittaa... Vuoden 2006 (eka)kerta iski tänään, keksin nimittäin kaalit kaupan vihannestiskiltä, tarjouksessa vielä. Siitä se lähti: mitähän mä laitoin kaalilaatikkoon viime vuonna?

No kaalia ainakin. Kaalit kärryyn. Juu ja jauhelihaa, mutta sen pitää olla sitten nautaa. Se ei tietenkään ollut tarjouksessa. Muuta? Kermaa... ei. Juustoa... ei. Juuston makuista kermaa... no ei. Riisiä!! Riisiä mä olen siihen aina laittanut, mutta mitä ihmeen riisiä? Tummaa, vaaleaa, pikariisiä, puuroriisiä, irtonaista riisiä... no siis ei mitään mielikuvaa, tai ehkä sen verran, että mitään mausteriisiä en ole käyttänyt (esim. jasmiiniriisiä tms.). Siinä taivastelin riisihyllyn edessä aikani ja lopulta otin tummaa riisiä, on se ainakin terveellisempää kun valkoinen ja irtonaista mä en varmaankaan ole käyttänyt. Ja jotain muuta vielä, juu siirappia.

Alotin pistämällä riisit kiehumaan, päätin laittaa pari liemikuutiota riisin sekaan, vaikken kyllä jaksa millään muistaa laitoinko viime vuonna.. Riiseille kävi kuten usein käy: keitin ne ihan liian kypsiksi, ei ne enää mitään nestettä lisää ime. Ohhoijaa. Sitten paistoin jauhelihan, se sentään meni kuin pitinkin. Sen jälkeen kaalit esikypsymään sipulin kanssa ja lopulta kaikki sopivannäköiseksi sörsseliksi, siirappia ja mausteita sekaan ja vuokaan. Jännitys kohoaa huippuunsa; mitä olen tällä kertaa saanut aikaan.


Sillä aikaa kun sekottelin sörsseleitäni rouva Aasa keksi raon, josta pääsee naapurin puolelle. No ihan pöpelikköähän se siinä kohti on, joten koirat eivät kai oikein miellä, että se on naapurin tonttia, ei meidän, mutten silti halua, että meidän koirat käyvät siellä kakkimassa, joten karjuin naama punasena keittiön ikkunasta. Aasa kipittikin kiltisti takaisin omalle puolelle ja taas tukittiin yksi reikä tulevaisuutta silmällä pitäen.

Keitokseni valmistui ja se on... yllätys, yllätys... taas kerran... ihan... kaalilaatikon makuista, kuulemma jopa hyvänmakuisen kaalilaatikon makuista Juu, juu, söin sitä itekin ja se oli hyvää.

Kasvattini Niki kävi meitä pikapikaa moikkaamassa ... niin no ei nyt ihan yksinään kuitenkaan vaan perheensä kera. On se niin ihana ja aina vaan samanmoinen pusumoottori kun ennenkin... no Niki siis ... tietenkin, ja muisti meidät paremmin kuin hyvin. Terkkuja vaan Nikille porukoineen ja kiitos käynnistä!

Kärpästen joukkoinvaasio jatkuu edelleen, niitä on täällä miljoona, vaikka me on lätkitty niitä kaks miljoonaa, joten annoin viimein periksi ja pistin ulko-oven kiinni.
Tervetuloa syksy!

Viimein perjantai

Viimein perjantai, viikko kun on ollut vähän takkunen... Eilen jo ajattelin, että flunssa kaataa punkan pohjalle, olo oli sen verta kamala. Jätin Cellon kurssinkin väliin. Ähäh, eipäs nikotella siellä, Cello nimittäin EI jättänyt kurssia väliin, KePo lähti Cellon kanssa vesisateeseen kursseilemaan sillä aikaa kun tärisin vällyjen alla odottamassa, että särkylääke tekee tehtävänsä.

Tänään nypin Aasan turkin "edustuskuntoon", vaikkei me minnekään edustamaan olla menossakaan. Kattelin sitten kauhulla, että kohta varmaan on edessä muidenkin turkkien siistimistä, ainakin Arskan. Tietty voishan noille jättää talvi-look-karvotuksen, ainakin siihen asti, että kyllästyn, jos kyllästyn.

Sen lisäksi oon tappanut varmaan tuhat kärpästä ja tunkenut toiset tuhat ikkunasta ulos, mutta aina näitä vaan riittää kiusaksi asti. Täytyy kai luopua ulko-oven auki pitämisestä vähitellen, sieltä kun tuntuu tunkevan siivekästä porukkaa tupa täyteen.

Piparipoju ei viime aikoina ole hiippaillut Lepikontiellä, laitettiin nimittäin joku kakkosnelosen tapanen portin alle. Kyllähän siitä tietty pääsis, jos oikein työntäis, ei tuo pölli niin pal paina, mutta toistaseks on riittänyt. Tänään pääsin seuraamaan ikkunasta kuinka Cello kävi katsastamassa tilanteen. Pikkuherra köpötteli muina poikina kohti porttia, ei silleen suoraan vaan mutkitellen, haistellen ja merkkaillen. Lopulta saapui portille, tutkaili portin alustaa ja just kun meinasin tempasta ikkunan auki ja karjasta, Cello jätti portin ja lähti kipittämään ovea kohti.

Murulle on tilattuna aika silmäpeilaukseen maanantaiaamuksi. Oon vaan sen verta vainoharhanen näitten silmäjuttujen kanssa, että taitaa olla kolme painajaispitosta yötä tiedossa, mutta toivottavasti jossain siellä painaisten väleissä saan vähän nukuttua kertyneitä univelkojakin pois...

Tuulensuoja vaikenee yöunille.

Vakava päivä

Joskus on vakavia päiviä, on päiviä, jolloin ei oikein tiedä mitä kirjoittaisi, kirjoittaisiko yhtään mitään ja jos kirjoittaisi niin miten. Elämä vetää toisinaan vakavaksi.

Tämä päivä on ollut vakava päivä, murheellinen päivä. Aamulla parkattuani duunin parkkikselle luin saamani tekstiviestin; ystäväni koira oli kuollut yllättäen, kesken arkisen aamun. Piti lukea viesti moneen kertaan ennen kuin uskoin lukemani. Muistin kätköistä kiipesi äkkiä mieleeni monia muistoja vuosien varrelta: istuin autossa ja itkin.

Haluaisin kirjoittaa jotain kaunista suuren persoonan muistoksi, mutta sanat ovat jossain, suru on aina sanaton.

Hetket ovat kuin laivat,
ne lähtevät armottomasti aikanaan.
Meidän on oltava kuin satama,
tyynesti kaivaten.

Pipariukko karkuteillä

Tänään tuli Cellon DNA-määrityslausunto postiin ja KePo käväisi sen hakemassa. Avasin kuoren ja luin paperin. Cellosta oli tehty Cello v.d. Cookie-Boy. Nauroin melkein ääneen kun en voinut välttyä ajatukselta, että muutkin kuin tyttäreni pitävät Celloa ihan pipariukon näköisenä. Meinaan näytteenottajahan Cellon nimen papereihin kirjasi, että josko hän ajatteli, että ihan CookieBoyhan tuo. No ei se mitään, spostia menemään ja sain asian selväksikin jo samoin tein. Uusi paperi tulee postin mukana aikanaan. Finnzymes ansaitsee täydet 10 pistettä asian hoitamisesta.

Juur kun olin saanut sumpin kaadettua kuppiin kaahaa Arska paikalle ja jää oven suuhun seisomaan sen näköisenä, että kaikki ei nyt ole ihan kuin pitäisi, että nyt vaaditaan jotain toimenpiteitä. En jää miettimään. Jos Arska näyttää tuollaiselta, niin toimintaa ei ole syytä lykätä. Nopea tarkastus ja kas Cello puuttuu. Ei näy olohuoneessa, ei näy takkahuoneessa keittiöstä nyt puhumattakaan. Menen portaille ja taputan käsiä, se kun on "tulkaa sisään" -merkki. Vaan ei näy Celloa, joten kengät jalkaan ja menoksi, herra on nimittäin parina päivän seikkaillut portin alta Lepikontielle, liekö jossain narttu juoksussa vai mikä niin vetää pihasta poispäin kun tähän asti Cellolla ei ole ollut mitään yritystäkään pihan rajojen ulkopuolelle luvatta.

Siellähän jätkä taas painelee kuono maassa tien viertä menemään. Lisään vauhtia, että varmasti ehdin tien puolelle ennen kuin Cello huomaa myrskyn saapumisen.

Ehdinkin loistavasti, loppukööri jää pihan puolelle odottamaan... voisin sanoa, että näyttävät hieman vahingoniloisilta... Otan mahdollisimman uhkaavan asennon ja karjaisen matalalta ja kovaa. Cello pelästyy ensin, säntää sitten hirmuisesti hymyillen, matalana ja hurjaa vauhtia pihan puolelle. Loppupäivän saa ovi olla kiinni ja taidetaanpa laittaa jotain tilapäisesti portin alaosaan, eiköhän se tuokin vaihe ohi mene niin kuin muiltakin on mennyt.

Palkkaan Arskan ja kiittelen hienosti tehdystä työstä. Arska on tullut oitis hakemaan apua kun Cello on mennyt portin väärälle puolelle, muuten Cello olisi ehtinyt jo pal kauemmas. On Arska vaan uskomaton ukko, uupuvasta näkökyvystään huolimatta. Ihan mieletön.

Kettu ja Kettu

Maanantai takana ja täytyy sanoa, että yllättävän pirteä on olo ollut. Toisaalta tunnelmaa on piristänyt kummasti sekä Chilin menestys agiradoilla lauantaina ja sunnuntaina että Miron menestys näytelmäkehässä lauantaina ja ennen kaikkea Chilin silmätutkimustulos tänään: terveet silmät.


Päivän heräteostos. Arvaa kumpi Kettu vai Kettu?

Nääntymys...

Viikonloppu alkaa olla pulkassa ja olo on vähintäänkin nääntynyt. Eilen oli herätys ennen seitsemää, taas kerran, kotiin sentään pääsin poikkeuksellisesti vähän aikasemmin elikkäs kaarsin pihatielle jo siinä vähän jälkeen kuuden.

Eilinen antini koirille oli olematon: kotiin tullessa ryntäsi lauma ländereitä vastaan. Avasin auton oven ja päästin lauman pakuun. Koko kööri riekkui ohjaamossa kun minä puolestani yritin sommata kaaraa onnistuneesti portista pihan puolelle ja parkkiin. No ihan ei paku siihen päätynyt mihin ajattelin, Aasa kun talloi polkimilla, mutta suunnilleen kumminkin, siis riittävästi.

Sitten sukkelasti suihkuun, edustusvaatteet niskaan, pakkelit naamaan ja baanalle: hääjuhliin nimittäin.

Tänään kello soi taas vähän ennen seitsemää, yllättävää.... Kotiin päästiin poikkeuksellisesti vasta jälkeen kuuden, tasapainotti kai eilistä. Koirille ei meikäläisestä ole tänään ollut mitään iloa, mutta kuulemma olivat KePon kanssa kaivaneet pihaa, joten uskon, että hauskaa ja antoisaa on ollut.

Taidan surffata saunaan, ottaa löylyt ja höyryt, vetää vähän henkeä ja painua punkkaan. Epäilen silti, etten huomenna duunissa ole ihan pirteimmilläni.

Perjantai-illan viettoa. Ai minkä illan?

Eipä tästä päivästä pal ole kerrottavaa, ellen halua kirjoittaa kurssikertomusta. Kello soi taas ennen seitsemää ja iltasella olin kotona vähän ennen seitsemää. Iloisten länderien lauma kirmasi portille vastaan, tosin näyttivät enemmän kun pettyneiltä kun joutuivat jäämään kotiin kauppareissun ajaksi. Muuten koirilla on varmaan ollut rentoa ja raitista ilmaa ovat saaneet nauttia niin pal kun ovat halunneet, KePo kun on puuhaillut koko päivän kotona ja kaiketi varsin paljon pihahommissa.

Kauppareissun jälkeen pääsin perjantai-illan viettoon... niin no melkeenhän sitä olisi voinut jo heti kauppareissun jälkeen mennä nukkumaan, mutten mennyt. Koirille irtosi iloa vaatteistani, onhan ne haisteltavat huolella ja hartaudella kun ne päällä on liikuttu "suuressa maailmassa".

Nyt taidan kuitenkin kömpiä lakanoiden väliin, huomenna on taas kurssipäivä uus...