Tauti pistää lepäämään

Tauti kaato tänä aamuna meikäläisen punkan pohjalle. Olin hereillä jo kun KePo lähti duuniin, olo oli sillon ihan ok, vähän väsynyt, mutta ihmekö se nyt ennen viittä. Vähän vaille seiskan kömmin pystyyn ja olo oli jotenkin oudon hutera, poski- ja otsaonteloita särki, vatsa venkoili. Tuuppasin koirat keskenään pihalle, vietin tovin veskissä ja otin koirat sisälle. Laitoin aamupuuron, joka kuitenkaan ei suostunut kulkeutumaan alas kohti vatsalaukkua vaan pyrki pysymään suussa tai jos jotenkin onnistuin nielemään lusikallisen, niin kömpimään takasinpäin. Yritin kaikesta huolimatta saada puuron syötyä, mutta kun siitä oli noin puolet vatsassa, se alkoi arpoa, että kummasta päästä poistuisi. Jätin sikseen.

Sitä ei tietty ihminen usko, aattelin vaan, että kyllä se tästä ja pakkasin eväät duunipäivää varten, kasasin kamat ja lähdettiin vanhimmaisen kanssa. Heitin vanhimmaisen koululle ja vieläkin aattelin, että kyllä mä tästä duuniin ajelen, mutta lopulta järki voitti ja ajoin takasin kotio. Duuniin viestiä, että oon vatsataudissa, sen jälkeen nukkumaan. Jossain vaiheessa nousi kuume, tajusin sen kun makasin peittojen alla, siis kaks täkkiä päälläni ja neljä länderiä tiiviisti vasten ja silti paleli, jalatkin oli jääkylmät. Siihen oon sitten nukahtanut kumminkin, kolmisen tuntia vedin sikeitä.

Herätessä oli edelleen vilu. Kömmin jalkeille, piti soittaa työterveyshoitajalta sairaslomalappu. Soittelin aikani, eikä kukaan vastannut, joten soitin keskukseen, hoitaja sairaana, puhelu siirty päivystävälle työterveyshoitajalle. Puhelinkeskustelun perusteella syntyi mielikuva eläkeikää lähenevästä tehokkaasta tädistä. Sain opastusta, että vaikken olekaan ollut ulkomailla ihan lähiaikoina, niin voi mulla olla kuitenkin salmonella tai joku muu vakava vatsainfektio tai ruokamyrkytys ja kun kerta oksettaa ja on kuumetta, niin kyllä mulla voi olla joku aivosairauskin, että se kannattaa muistaa. Äkkiä vatsatauti paisui suuriin mittoihin...

Moneen kertaan tätönen kysyi, että enhän vaan käsittele työssäni elintarvikkeita. En uskalla edes ajatella mitä siitä olis seurannut, jos käsittelisin elintarvikkeita. Nyt selvisin ohjeella olla syömättä, nauttia varovasti nesteitä, mennä lääkäriin jos oireet pahenee tai niska jäykistyy ja lisäksi tuli ehdoton kielto huomiselle töihin menolle. No en voi väittää, että välttämättä huomennakaan tekis mieli mennä duuniin, vaikken ookaan vakuuttunut, että onko tää kunnon vatsatauti vai joku flunssa, johon kuuluu se, että maha on sekasin. Sellasta tautia on ainakin KePon duunissa ollut höystettynä korkealla kuumeella ja pitkällä kestolla.

Eilen sentään olin vielä kunnossa ja Totoron kanssa käytiin näyttelyharkoissa. Tällä kertaa paikalle oli saatu värvättyä myös "miestuomari". Totoron mielestä siinä vasta olikin miestä kerrakseen, aivan hurmaava tyyppi, Totoro vaan pyöri pöydällä seuraten miehen liikkeitä. No ihan söpö poikahan se, tosin Totoroon taisivat vaikutuksen tehdä kuivat mahapalat, joita tämä mies hälle antoi. Myös uus vieras "naistuomari" oli paikalla ja Totoro joutui kohtaamaan sellaisen oudon jutun kun käsineet. Nainen nimittäin tutki Totoron ja katsoi jopa hampaat hanskat kädessä.

Hienosti menivät näyttelyharkat ja niitten jälkeen oli vuorossa "näin odotan autossa" -harjotus, koska käytiin Nlan A-valinnassa, niitä kun ainakin eilen (tänään en oo uutisia jaksanut lueskella enkä kuunnella) uhkasi lähiaikoina alkava lakko ja meillä ois kohta pikkujoulut... Eipä ne A-valinnan tuotteet nyt mitenkään välttämättömiä ole tietenkään, mutta nytpä jotain on, jos nyt kuka arvaa mitä nauttia kun sunnuntaina pitää olla suht aikasin Messarissa.

Muuten on sitten tätä hiljaiseloa; nukkumista ja lukemista. Tässä vois vaikka mitata kuumeen kun edelleen kuljen päälläni paksu villapaita, fleecetakki ja T-paita, pitkät housut ja villasukat. Sit ei kun nukkumaan ja parempaa huomista odottamaan.

Cellon vika agiliitokerta

Yö oli mielenkiintoinen, äärettömän mielenkiintoinen, päässä soi suurimman osan yötä: "Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla", niin enkä muuten oon mikään Apulanta fani. Lisäks kävin terveyskeskuksessa, jossa meikäläisen vastaanotti meitin eläinlääkäri. Hän määräsi sujuvasti jotain lääkettä, joka piti pistää ruiskulla ja ruisku neuloineen piti muistaa pestä joka käytön jälkeen. Mietin siinä jotain ootellessani, että miten sama lääkäri ehtii hoitaa sekä ihmisiä että eläimiä, onko hällä joku vuoropäiväsysteemi. Pahin seikka selkis iltapäivällä: en ollut tyytynyt soittamaan biisiä päässäni, olin laulanut sitä ihan ääneen ja Arska oli istunut ihmettelemässä, näin KePo kerto. Että sellanen yö.

Mun piti jo eilen laittaa tää nuorimmaisen loihtima jäätelöannos näytille, mutten jaksanut purkaa kuvia kamerasta koneelle, joten se sitten jäi. Parempi myöhään kun ei milloinkaan.


Ensimmäiset joulujutut elikkäs se minijoulutähti ja pari minienkeliä.

Tänään pyysin KePoa tuomaan minijoulutähden nuorimmaisellekin, hän kun on jo moneen otteeseen uhannut kaapata mun kukkani ja toisekseen hypistelee kukkaa koko ajan. Josko nyt malttais pitää sormet kiinni omassa kukassaan, vaikka KePo kyllä esitti oletuksen, että tekosyyllä tai viidennellä saattaa molemmat kukat löytyä yläkerrasta...

Se oli sitten Cellon vika agiliitokerta. Aluksi kerrattiin esteitä ja nyt Cello kulki puomin ongelmitta. Lopuksi rakennettiin ihan yksinkertanen rata, pentuystävällinen isompikokosillekin pennuille eli kolme matalaa hyppyä, kepit ja matala A. Cellon ongelma oli ootella ekan esteen takana, että hain paikan. Tahkottiin sitä kohtaa monta kertaa ja lopulta onnistuttiinkin. Eka rata meni ihan ok, sain Cellon vietyä varsin hyvin, mutta toisella kierroksella sössittiin kaikki paitsi A. Kolmannella kierroksella Cello oli sitä mieltä, että tää on nähty, eiköhän jätetä väliin. Vaan ihan hauskaa meillä on ollut kaikki neljä kertaa ja hyvää teki Cellolle ihan varmasti.

Ja kun toisten uni on levotonta, niin toisten on levollista ajasta, paikasta ja asennoista huolimatta.


Sitten ei kun saunaan huuhtomaan hiet.

Maanantai mätkähti

Rennon viikonlopun jälkeen maanantai mätkähti naamalle ikävän tuntusesti. Aamulla väsytti, väsytti koiriakin, paitsi Totoroa, joka tuntuu olevan aina pirteä. Onneks poika on oppinut puuhailemaan iteksiin, sillon kun ei saa muista seuraa, ja vielä ihan luvallisilla tavaroilla eli omillaan. No joskus Totoro ryöstää sytykeosastolta pahvilaatikoita ja repii ne silpuksi, mutta niinhän mä revin sytykkeet yleensäkin, että apuaanhan poika siinä vaan tarjoaa... vaikka ehkä kuitenkin repisin mieluummin ite, valmiin silpun keräily nimittäin on aika työlästä, sitä kun on Totoron tekemänä ympäri kämppää.

Päivä meni yllättävän sukkelasti. Kotiinlähtö tosin oli yhtä takkua. Ensin normaalisti käyttämäni reitti oli tilapäisesti poikki, siinä oli kuorma-autoja ja kaivinkone ja ukkoja kun pipoo. En jäänyt ihmettelemään, että josko siitä ois kuitenkin päässyt jotenkin ohi, vaan käänsin auton ja ajoin toista kautta. Ko. reitillä on liikennevalot ja nehän sitten kenkkuilivat, jättivät sivusta tulevat ainakin pari kertaa väliin. Sen verran usein käytän tuotakin reittiä, että tiedän missä kohti meille ois kuulunut olla vihree, muualta ei siinä kohti tullut autoja, mutta edessäni olevalle autolle ko. valot ei olleet tutut ja hän vaan hermostuneena valu lähemmä ja lähemmä risteysaluetta uskaltamatta kuitenkaan mennä mihinkään väliin. Lopulta vihreä sytty ja pääsin jatkamaan matkaa. Porintiellä sitten päädyin jonkun sellaisen taa, joka ajaa körryytteli viittäkymppiä kahdeksankympin alueella, eikä tietenkään tilaisuutta ohittaa. Onneks en kovin montaa kilometriä aja Porintietä... Nummelassa surffailu suju ongelmitta.

Ajelin kaupan kautta hakemaan vanhimmaisen ja sitten kotiin. Kun nyt leipomisbuumi on päällä, niin se täytyy hyödyntää. Tänään syntyi jauhelihamuffareita pakkaseen. Siinä samalla lämmitin takkauunin, huolehdin pyykkikoneesta ja kuivausrummusta, tiskailin astioita... ihan kun ennen vanhaan; sähköjäniksenä paikasta toiseen. Seuraavaks täytyy tiirata mitä muita ohjeita printtaamassani pinossa on, meinaan niihin on jo ainekset ostettuina. Sitten löysin taas uuden mukavalta kuulostavan ohjeen...

Viime aikoina oon havainnut itessäni outoja oireita:
yks: leipominen vuosien tauon jälkeen, tai oon nyt sentään joskus jotain, muttei mitään systemaattista enkä suurempia määriä kaks: oon ostanut verannan ikkunalaudat puolilleen kukkia, oon ollut melkeen kukaton, pelkkä joulukaktus ja rahapuu edustamassa viherkasveja, ja nyt äkkiä mulla on taas vaikka mitä ja tänäänkin ostin minijoulutähden kun se oli niin ihana. Joskus aikoinaan veranta oli suorastaan viherhuone, täynnä erilaisia viherkasveja.kolme: lukeminen on alkanut maistua, vuosia oon lukenut melkeen pelkästään tietokirjoja neljä: oon pistänyt pois paljon sellasta tavaraa, josta en tähän asti oo ollut valmis luopumaan. Suunta siis lienee, ei suinkaan taapäin, vaan ylöspäin.

Arskalla oli taas tänään haluan-hoitoa -päivä. Kärtysti tuuppien ja siirtyillen se yrtti saada meikäläisen tajuamaan, että minne kädet kuuluu laittaa ja kuuluuko siitä hieroa vai ei ja jos niin miten. Arska on äärimmäisen herkkä energiahoidolle, ei niinkään hieromiselle, ja toisinaan mun on tosi vaikea ymmärtää, että mitä Arska milloinkin haluaa. Lopulta päästiin yhteisymmärrykseen ja Arska nautti haluamansa annoksen poistuakseen sitten puuhiinsa. Cellokin ois halunnut osansa, mutta siinä kohti en sitten ehtinytkään, täytyy ottaa poika hoitoon myöhemmin. Yleensä Cello ei tule hoidettavaksi, siinä mielessä jännä ilmiö tuo tämänpäiväinen.

Aasan laihis on alkanut. Aasa joutu alottamaan viikonloppuna, ruokana on nyt pelkät nappulat, ei mitään muuta, pelkkää senior lightia. Yritin viikonloppuna, että laitan aavistuksen jotain ruuan sekaan, mutta siitä seurasi ainoastaan se, että Aasa ronklasi nappuloiden joukosta kaikki 10 jauhelihamurua ja jätti nappulat kuppiin, joten päätin, että se on sitten pelkkää nappulaa tän laihiksen ajan. Ja laihisnappulahan ei tietenkään Aasalle maistu... positiivisesti ajatellen: tulos saavutetaan siis nopeammin, koska Aasa syö annoksestaan ehkä yhden viidesosan.

Muillekaan ei ole ruokaa enää vapaasti tarjolla, normaalistihan koirilla on ollut kuivaa nappulaa aina saatavilla ja muu ruoka sitten tarjotaan erikseen, mutta nyt oli pakko tyhjentää kaikki kupit, muutoinhan Aasa kävis verottamassa muiden kuppeja, sillä konstin se aina onnistuu lihomaankin.. Nyt ei kelleen ole ruokaa tarjolla kuin ruoka-aikoina.

Aasa on tietenkin nälkäinen, kun ei syö mitä tarjotaan, ja koluaa pitkin kämppää etsimässä sapuskaa ja noukkimassa murusia lattioilta. Sain onneksi koko perheen tajuamaan, että vanhan rouvan on laiduttava. Ei mihinkään teinimittoihin tietenkään, ei enää tuossa iässä, mutta kilo, max. pari tarttis saada pois. Eikä kai vapaaseen ruokintaan voida meillä enää palata, sehän tarkottais Aasan kohdalla jojo-ilmiötä.

Viikonloppu vilahti

Viikonloppu on oven sulkemista vaille valmis ja uus viikko jo vilkuttelee uusiin puuhiin tai vanhoihin, ihan miten sen ajattelee.

Perjantaina käytiin kaupoilla ajatuksella, mulla oli pitkääkin pitempi kauppalista mukana matkassa ja siitä huolimatta, tai sitten sen takia, jäi muutama asia ostamatta, unohtuivat listalta. Tärkeimmät tuli ostettua ja sehän on pääasia.

Perjantaina testasin jauhelihamuffinssien ohjetta, löysin sen taannoin ja kuulosti just sen verran eksoottiselta, että oli ihan pakko päästä kokeilemaan. Samalla pääsin testaamaan vast'ikään ostamiani silikonisia muffarivuokia.

Tässä muffinssit oottamassa uuniin menoa


Ja tässä valmiit muffarit


Hyviltä maistuivat, vaikka tiettyä epäluuloa oli ilmassa. Ja toi punanen ei oo kirsikka, vaikka täällä kotijoukot niin luulivatkin, KePo ilmotti, että yllättävän hyvältähän nää kirsikat tässä maistuu, vanhimmainen mietti, että arvaako ees maistaa jauhelihamuffinsia, jossa on päällä kirsikka. Erheellisen oletussarvon syy oli se, että ostin myös säilykekirsikoita. Noi on kuitenkin miniluumutomatteja, kirsikoille on muuta käyttöä...

Silikonivuuat ovat tosi näppärät. Tukevat, joten taikina, ei hulahtanut mihinkään suuntaan vaikka kerroksia joutui tasottelemaan ja tomaatinpuolikkaat painamaan paikoilleen. Muffarit irtosivat vaivattomasti ja rikkoutumatta vuuista. Tän kokemuksen perusteella silikonivuokaa ei voita mikään.

Lauantai ja sunnuntai kuluivat opiskellen. Molempina aamuina heräilin ihan kaikessa rauhassa, joskus kymmenen jälkeen, nautin aamupalan pitkän kaavan mukaan ja sitten olikin lähdettävä kohti Nummelaa. Viikonlopun teema ei ollut koira-asioissa, vaikka niin vois luulla, vaan vaihtoehtohoitojen puolella eli kävin Reiki1 -kurssin Annen opastuksessa. Hyvä kurssi, opettavainen, antoisa, rento ja tunnelma oli vilpittömän iloinen. Sellasilla fiilareilla kun vois aina olla, niin ei ois stressistä tietoakaan, eikä sen seurannaisvaikutuksista.

Vaan nyt suljen tän viikonlopun eli meen nukkumaan ja valmistaudun tulevaan duuniviikkoon.

Hiusongelmia, savea ja nostalgiaa

Luulen, että kohta paras kampaus meikäläisellä ois kalju, pyyhkäsis vaan aamulla kuratassujen jäljet päänahastaan ja lähtis duuniin. Siis Totoro on päättänyt, kokeiltuaan monia yöpymispaikkoja alkaen sängynalusesta, lipastonpäälisen kautta sängyn jalkopäähän, että ehdottomasti paras paikka nukkua on mun tyynyni vieressä, selkä mua vasten ja pää hiusten seassa. Eikä auta, jos siirtää Totoron pois lempipaikaltaan, seuraavan kerran kun herää, niin herra on taas siinä. Kostea hengitys takaa taattua Totoro-laatua olevan kampauksen jokaiselle päivälle... Eilen illalla huolella pesty tukka näytti tänä aamuna todella kamalalta, suorastaan järkyttävältä, eikä siitä ihmismäistä tullut koko päivänä, sama kamala letti näky peilistä koko päivän. Ehkä pitäis siirtyä saunomaan aamusin, niin ois ees joskus tukka ojennuksessa.

Sää hellii mun hermojani; koirat saa pakottaa märkään ja pimeeseen ja kun ne vyöryy sisälle, niin joka paikka on savessa. Vois kai jokaisen pestä joka kerta, mutten jaksa, jätän kuivamaan toviksi eteiseen... Arskallakin oli tänään kauniit saviset saappaat, kuivat sellaset, melkeen lonkkiin asti takana ja melkeen kyynäreisiin edessä. Nyt savi on kyllä jo rapissut jonnekin...

Kotimatka oli yhtä haipakkaa. Lähdin sen verta aikasemmin duunista, että ehdin käydä apteekissa. Autolla huomasin, että aikaa oli vielä runsaasti ja kävin äkkiä kaupassa. Teki mieli käydä kysymässä Aasan laihisruokaa, mutta porhalsin kuitenkin kaupasta suoraan autolle. Siellä huomasin, että aikaa oli edelleen, joten puolijuoksua Musti&Mirriin. SeniorLight oli tullut ja sain kaupan päälle jonkun iäkkään koiran hoito-oppaan (tai jotain sellasta, en oo vielä ehtinyt tutustua). Liikkeessä törmäsin tuttuihin, käly ja tyttärensä, ehdin vaihtaa pari sanaa ja pyysin sumpille. Sitten puolijuoksua autolle ja vauhdilla vanhimmaista hakemaan. Tekstasin niiden muutaman minuutin aikana, jotka vanhimmaista ootin, nuorimmaiselle, että paas sumppi valumaan, jos satut olemaan ekana kotona. Vieraat oottivat jo kun kaarsin Lepikontielle. Sumppikin oli valumassa ja pihalla meitä tervehti savinen koiralauma. Päästiin melkeen puhtaina sisälle...

Tänään oli puhetta vanhoista nalleista / leluista ja aiheen virittämänä kävin ottamassa kuvan omasta kolmikostani, joka kököttää makkarin vaatekaappien päällä. Kas tässä.



Nalle 45v, Heppa ja Koira yli 40v. Nalle murisee edelleen kallistettaessa ja koira vinkuu jos sitä painaa. Yksi on kuitenkin joukosta poissa, nimittäin Marre, joka oli pieni tiikeri. Äiti lahjotti sen jonkun työkaverinsa lapselle joskus vuonna kivi ja keppi. En olis halunnut Marresta luopua, jostain muusta lelusta mieluummin, mutta eipä äiti tullut asiaa kysyneeksi. Ai niin ja toi mekko, joka on Nallen päällä, on mun lapsuusaikanen, siis sen noin 40v sekin...

Jaahas, jos veis sitten 20 karvasta jalkaa pihamaalle, ottais ne sitten sisälle, suihkuttais yötä varten, laittais paikan valmiiks neljälle isommallekin karvaselle jalalle ja valmistautuis yöunille.

Pöytien kuningas

Tänään paineltiin Totoron kanssa "tottistunnille". Motarilla, vähän ennen Veikkolan liittymää, kun nappasin vilkun päälle, niin Totoro alko mankua kärsimättömänä. Sitä jatku parkkipaikalle asti. Käytiin kävelemässä pieni kiepaus ennen tunnin alkua, Totoro oli henkee täys ja nosteli tomerasti koipee yhteen ja toiseen ruohonkorteen. Sisälle halliin Totoro suorastaan sinkosi.

Alotettiin pöydällä ja sehän sujuu kun tanssi vaan. Vieras ihminen (miehiä ei tosin olla onnistuttu treeneissä tapaamaan) sai asetella jalkoja ja tehdä mitä vaan, Totoro seiso ja patsasteli ryhdikkään upeasti. Kokeiltiin myös liukkaalla pöydällä ja hyvin meni. Tuntuu kun mitään ongelmaa ei todellakaan olis olemassakaan, ei kai ton upeemmin edes voi käyttäytyä. Hampaiden osalta harjoteltiin sitäkin, että näytän ne itse, kun viime aikoina on kennelyskäepidemiaa riittänyt ja näyttelyissä on esittäjä joutunut näyttelemään koiransa hampaat.

Kotiläksyt meillä oli ihan vaiheessa... Tällä kertaa olin tosin varannut pitemmän taluttimen normaalin näyttelykaulaimen sijaan. Palkitsin ravaamisesta heittämällä namin maahan ja kuin ollakaan ravissa loikkiminen väheni huomattavasti. Kolmiota juostaessa taas pitäis pyrkiä palkkaamaan kädestä liki jalkaa, jotta saan Totoron tekemään selkeän käännöksen, eikä mitään epämäärästä hiihtelyä.

Kokeiltiin vielä lopuksi sitäkin, että "tuomari" käy käsiksi kun Totoro seiso lattialla. Ihan ok se meni, tosin Totoro pyrki kääntymään kohti ja haistelemaan, se lienee aika pieni paha, uskoisin.

Ens kerralla toivottavasti on naksusana hallussa. Täytyy siis ottaa itteään niskasta kiinni ja alottaa harjottelu het huomenna.

Puomien herra

Tiistai ja agipäivä. Jännitys tiivistyy; millä mielellä Cello lähtee ja miten käy puomilla. Ainakin Cello lähtee innolla, säntäilee pitkin pihaa kun heikkopäinen ja sinkoaa autoon kun ovi aukenee. Vöihin siis ja liikenteeseen. Cello napittaa eteenpäin asiantuntevasti, voisin kuvitella herran jopa kommentoivan jotain liikenteestä, ajotavastani, jostain muusta, jos puhuis ihmistä.

Kaarretaan hallin parkkiin ja käytän Cellon äkkiä pissillä. Cello singahtaa ovesta sisään, ei siis ainakaan mitään hallikammoa jäänyt. Kytken Cellon kentän laidalle ja autan esteiden kasaamisessa ja sijottelussa. Kun kaik on paikoillaan saa Cello kunnian mennä puomin ekana esteenään...

Eka "ylitys" on aika fiasko, käytännöllisesti katsoen kannan Cellon valjaiden avulla puomin päästä päähän, namitkaan ei jätkälle maistu, ei ees lihapullat. Ympäri ja toiseen kertaan heti perään, Cello lähinnä ryömii koko puomin matkan, tai no alasmenolla on jo ihan jaloillaan. Taas ympäri ja menoks, Cello menee ylös ok, alas hyvin, mutta vaakaosa on aika matalaa, hidasta ja nojaavaa menoa. Jossain kohti Cello käy maate puomille, saan kuitenkin herran liikkeelle.

Pidetään pieni tauko ja taas uudestaan. Nyt Cello jo menee ylös ja alas hyvin, vaakaosankin varsin sujuvasti. Höylätään puomia vielä muutama kerta ja lopulta Cello kulkee vauhdilla vaakaosankin. Lopetetaan onnistuneeseen suoritukseen hyvillä mielin. Jotenkin en voi välttyä ajatukselta, että länderi tekee kun kerta omistaja haluaa... meno ei nimittäin näytä erityisen nautinnolliselta.

Tehtiin taas erilaisia koiratanssi/tottisliikkeitäkin odotellessamme. Eikä nyt aina ois ollut niin tarvetta ootellaakaan, mutta kun Cello tykkää noista koiratanssiliikkeistä ja tottisliikkeistäkin, niin tein niitä ihan Cellon iloksi ja lepuutukseksi, sitten taas esteille sen jälkeen ja täytyy sanoa, että latinkia oli enemmän kun tehtiin välillä jotain muuta.

Cello kulkee kyllä nyt kaik ne esteet, joita on harjoteltu, jopa keinun jotenkin, mutta Cellossa on vähän samaa kuin Aasassa aikoinaan: ohjaajan pitää kulkea mukana, pelkät käsimerkit ja esteelle viennit ei riitä, pitää olla enemmän mukana suorituksessa. Oon edelleen sitä mieltä, että koiratanssi on enemmän Cellon laji kun agility, vaan tulipa kokeiltua. Tai siis ens viikolla on vielä yks agiharjotusvuoro, mutta sitten se on ohi, enkä usko, että ihan heti ees yritän järjestää itteäni mukaan mihinkään agijuttuun.

Kutinaa ja saamattomuutta

Pääsin illalla nukkumaan jo het yhdentoista jälkeen, vaikka teki kyllä tiukkaa irrottaa näppejään kirjasta. Yöllä näin outoja unia ja kutisin joka paikasta, tuli sellanen "luteita, kirppuja, täitä" -fiilis, vaikka syy on kuivassa ihossa, johon tulee turhan laiskasti levitettyä kosteusvoidetta, saunottua tulee sitten senkin edestä... Yllättävän pirteenä kömmin aamulla jalkeille, tosin tukka pystyssä, nahka edelleen kutisten ja päässä aatos, että jospa sitä jotenkin jaksais iltaan ja saunaan.

Kaikki lumi oli yön aikana sulanu kerrassaan pois, maa oli paljas ja paikoin pihassa oli vesilätäköitä, vähän jäätäkin pihaan ajossa, jossa autojen renkaat on hieroneet vähäsen lumen tiiviiks. Jotenkin se pieni lumimäärä ois tuntunu mukavammalta kun tää "rapa lentää ja kura roiskuu" -sää.

Auton ikkunasta huomasin, että yläkertaan oli jääny valot, en jaksanut enää taapertaa sisälle, KePo on iltavuorossa, viestiä hälle, että sammuttaa valot kun hereille kerkee. Duunissa huomasin, että vasemmasta korvasta oli kadonnut korvis... sitä ei oo näkynyt missään, edellisen kerran löyty punkasta, nyt ei. Se oiskin eka korvis, jonka oon hukannut ikinä, ellei siis ihme tapahdu ja koru jostain löydy, ja lävärit laitatin korviin joskus ehkä 12-15 vuoden paikkeilla, ei jaksa enää muistaa.

Totoron kanssa naksuttelut on tänään jääneet, miten voi ihminen joskus olla näin saamaton, aika on menny arkisissa askareissa. Ei sillä, että toi pimeys juur kannustais muuhun kun käpertymään takan ääreen, kynttilöiden lepattaessa, glögilasi toisessa kädessä, kirja toisessa. Vaan ehkä mä ehdin vielä vähän naksuillakin, eihän se montaa kertaa kerralla tartte, enkä ihan vielä aio kömpiä lakanoiden väliin, sinne saunaan ensin...

Lukutoukan viikonloppu

Hahaa, täällä ollaan, hereillä ja suht pirteenäkin, nukuttuakin on tullut, ihan koko viikonloppu ei oo mennyt Ajan pyörää pyöritellessä, vaikka luvattoman iso osa kumminkin, se täytyy oitis tunnustaa.

Perjantai-iltana sain itteni irti kirjasta siinä puolenyön aikaan, pal paremmin kun KePo, joka oli uppoutunut Poliisi kertoo -kirjaansa jonnekin kahteen asti aamuyötä, jos nyt oikein kelloa katoin kun KePo kömpi punkkaan, ite olin nukkunut jo hyvän tovin siinä vaiheessa.

Lauantaina nukuttiin tietty pitkään ja hartaasti... Iltapäivä meni maailmalla, oli kertynyt jonkinmoinen lista tarvekamoista sekä remonttiin liittyen että ihan muuten vaan. Ilta kului taas kirjaa lukien, yllättävää, eikö totta? Kello oli melkeen yks kun raahauduin nukkumaan, siinä vaiheessa koirat oli jo monta kertaa huomauttaneet, että nyt on yö, hei haloo, nukkumaan kiitos.

Sunnuntaiaamunakin tuli nukuttua varsin pitkään. Iltapäivälle oli vierailu sovittuna, ensivierailu vävykokelaan kotio, joten käytin heräämisen ja lähtemisen välisen ajan lukemiseen... eihän siinä oikein muutakaan ehtinyt... Ja kun vierailu ei ihan tunnissa kahdessa päättynyt, niin luulen, että tää iltakin menee lukien... kun ei tässä enää muutakaan ehdi.

Totoron naksusanaan ehdollistaminen on kyllä jäänyt, täytyy käyttää siihen tiiviisti aikaa maanantaina ja tiistaina, niin naksu on ehkä jotenkuten ehdollistettuna keskiviikkona, ravaamista ei oo harjoteltu ollenkaan, vaikka se oli meillä kotiläksynä, ja vähän epäilen, ettei kaks päivää oikein riitä. Tässä sen näkee, lukeminen on vaarallista, sen lisäks "ehtii" tehdä vaan ihan välttämättömimmän, täytyy siis pistää itelleen suitset suuhun ja aikatauluttaa lukemissessiot.

Koneella en oo juur käynyt, luurin kautta on tavottanut ja parit hyvät uutiset on sitä kautta tullutkin:
Kuje Jyväskylässä ROP-pentu
Kampille voittonolla agissa
ONNEKSI OLKOON!!!!

Fantasiasta uneen, arjen kautta fantasiaan

Jämähdin eilen taas iltamyöhällä lukemaan, etten sitten ihan ajoissa ehtinyt yöunille. Yöllä elelin jossain fantasiamaailmoissa, en tosin ihan niin kammottavissa kuin kirjassa, tai ehkä unisieppari ajoi taas kerran asiansa ja säästi pahimmalta. Aamulla heräsin lopenuupuneena, silmät turvoksissa ja luusto natisten. Vähän oli kankee olo, olin nimittäin nukkunut käytännöllisesti katsoen koko yön samassa asennossa, vasta ihan aamutuimaan, kun KePo nousi, vääntäydyin toiselle kyljelle torkkumaan toviksi. Rattaat kuitenkin lähtivät käyntiin, vaikka naputtaenkin, ja duuniin päästessäni olin jo melkeen hereillä. Kahvinjuonti on ollu rajottunutta vatsataudin jälkeen, joten sillä en uskaltanut itteäni lisäpiristää.

Tänään oon nauttinut ajatuksesta, ettei viikonloppuna todellakaan tartte suunnata Jyskälän näytelmiin. Nauttinut sen takia, että saa olla kotona, saa nukkua ja voi lukea... Lisäksi voin nyt rauhassa nauttia Pohjavilla-Viivin ja Pullukka-Aasan rapsuttelusta, ei tartte stressaantuneena todeta, että toisella ei edelleenkään ole karvaa ja toinen on edelleenkin turhan tukeva ja varsin karvaton.

Iltapäivällä hurruutin Nlaan hakemaan, ei suinkaan vanhimmaista, vaan Aasan laihisruokaa, paitsi, ettei liikkeen tilaus ollut rantautunut, joten en sitten saanutkaan ruokaa. Ens viikolla paremmalla onnella. Ruuan sijaan tassuihin tarttui joululahja Arskalle, juu on äärimmäisen tärkeää ostaa jokaiselle koiralle joululahja, niille kertyy leluja melkeen kun lapsille aikoinaan.

Kotona tuuppasin pasteijat uuniin ja KePo keitti kuivakahvia... siis unohti laittaa vettä keittimeen, niinpä jouduttiin oottelemaan suun kostuketta tovi, koskei kukaan oitis huomannut asian oikeaa laitaa. Toisaalta sit pasteijat ehti mukaan kuvioihin ajoissa...

Osa koirista pääsi taas nauttimaan ystäväni taitavista käsistä, kiitosta vaan!!! Arskan ja Pipuliinan lihaslukot tulivat avatuiksi ja Cellon kunto tarkastetuksi puomiepisodin jäljiltä (kunnossa on). Kummasti nuo koirat jo nykyään tietävät, että jos tarpeeksi juoni on, niin saa hoitoa, tarkotus oli nimittäin, että vaan Cellolle tehdään pikatarkastus ja muilta osin vierailu on ihan seurustelua. Vaan Arska halusi osansa ihan väkisin, Pipuliina vähän hienovarasemmin ja Cello taas ei ois moisesta "kuntotarkastuksesta" perustanut ollenkaan. Aasakin yritti vähän tehdä itteään tykö, Viivi roikku tuntumassa ja Totoron aika meni siihen kun se ihmetteli, että mitä kummaa täällä oikein puuhaillaan ja miks toi "vieras täti" käpälöi kaikkia.

Arska oli käsittelyn jälkeen näin rento,


eikä kukaan ainakaan kyläilijää vierastanut.


Nyt mä painelen kirjan pariin, saa nähdä oonko vielä aamullakaan unten mailla...

Tosimaailmasta fantasiaan

Aamussa tuntu selkeesti, että eilen illalla tuli luettua, jumitettua kirjan ääreen, vaikka kello kiisi huimaa vauhtia kohti keskiyötä. Uupumus raasto luomia alaspäin parhaansa mukaan ja duunimatka oli sellasta zombeilua. Ennen puolta päivää yletön väsytys oli onneks tiessään.

Ja mitä ollaan sitten tehty tänään, no ei mitään, ei kerrassaan mitään oikeesti mainitsemisen arvosta. Tai ehkä pitäis sanoa, että mä en oo tehny mitään (muuta kun lämmmittäny takkauunin ja lukenu), KePo kyllä ja nuoriso. Koiratkin kulki KePon mukana millon minnekin, mökillekin. Tässä se nähdään, ei mulle sais sellasta kirjaa antaa, joka on mulle mieleen, ajantaju ja tosimaailma katoaa täysin. 25 osaa, kuulette meikäläisestä seuraavan kerran varmaan joskus ens kesänä... toisaalta eka osa on jo luettuna ja joululoma edessä, joo, ehkä jo joskus tammikuussa

Totoro patsastelee

Tänään oli Totoron "tottistunti" ja ajaa hurruutettiin Veikkolaan. Totoro on hauska kun se istuu pakussa pelkääjän penkillä omissa vöissään ja on tarkkana kuin porkkana, syynää liikennettä ja aina kun pistän vilkun päälle se vilkasee mua kysyvästi. Siinä liikenteen seuraamisen sivussa Totoro muutenkin tuntuu pitävän kontaktia.

Perillä tehtiin pieni ja nopee lenkki, Totoro sai haistella, nostella koipee ja vähän päästää höyryjä, sen mitä nyt taluttimen päässä kykenee höyryjä päästämään. Sen jälkeen sisätiloihin tunnille.

Alotettiin pöydältä (siis meidän ekat viis kertaa "tottista" on lähinnä näyttelyjuttuja). Kolme kouluttajaa syynäili Totoroa, kaiveli hampaita, puristeli palleja, kopeloi, rapsutti, sipsutti, hiipi, tuli vauhdilla, pyöri ympärillä, kurkki, kumarteli jne. Ja Totoro oli täysin cool, seisoi pöydällä upeasti ja ryhdikkäästi, en ees taluttimesta pitänyt kiinni, näyttelytalutin lojui pöydällä. Tuntuu tosiaan kuin mitään ongelmaa ei oliskaan, ja ehkei enää olekaan. Toisaalta nyt kaikki tyypit ovat olleet naisia...

Harjoteltiin ravaamistakin, se menee ihan kiville edelleen, Totorossa on liikaa vauhtia ja intoa. Seisominen sen sijaa sujuu loistavasti ja käskysanakin tuntuu olevan tuttu, sitä totellaan heti. Pöydälle Totoro nyt yrittää kavuta aina kun mennään pöydän ohi, pöydän osalta tapahtunut positiivinen ehdollistuminen. Sovittiin, että opetan Totorolle "suullisen naksun", jota voin käyttää ihka oikeassakin näyttelyssä ja jonka avulla saadaan ravi kohdalleen. Seisomista täytyy harjoitella siltä kantilta, ettei Totoro hae tiettyä kohtaa suhteessa meikäläiseen, vaan jää seisomaan mihin kohti vaan. Nythän Totoro kääntyy aina mun eteeni tietyssä kulmassa ja hakee sen kulman ihan väen vängällä.

Kotimatkalla mietin sopivaa "naksusanaa", sellaista, joka on lyhyt, ytimekäs ja istuu mun suuhuni. Testailin ajatuksiani Totoroon siinä kotia kohti ajellessani ja luulen, että meillä on nyt sana valittuna, tänään täytyy alottaa sen harjoittelu.

Juteltiin vähän Cellon puomilta putoamisestakin ja kouluttajat olivat joka iikka sitä mieltä, että parempi, jos Cello nyt yhdisti putoamisen punapuseroiseen naiseen, siihen siedättäminen sujuu ihan kotioloissa, pahempi jos puomin osalle jäi jotain ongelmaa, sitä kun on vaikeempi treenailla noin vaan ohimennen.

Nyt taidan painella kirjan pariin, toivottavasti huomaan mennä nukkumaan ennen kuin kello herättää duuniin...

Nuo kaameat punapuseroiset naiset

Aamu-uupumus jatkuu ja sitä on alkanut esiintyä koirillakin. KePo ei aamuvuoronsa kunniaksi oo saanut enää kun Arskan ja Totoron mukaansa, loppukööri vetää sikeitä autuaan onnellisina. Tai no Aasa on välillä lähtenyt kerjäämään ruokaa siinä vaiheessa kun on kuullut KePon olevan ruokapöydässä syömässä aamupalaa, sitä se laiharilla oleminen vanhalla rouvalla teettää.

Missillä ja Hempalla oli tänään oikein lottovoittoaamu. Katoin siinä aamupuuhien lomassa, että pariskunnalla on heinät vähissä, joten kävin ettimässä heinäpussin ja ei kun häkki auki. Heinät olikin pakattu yllättäen niin tiiviiksi paakuksi, etten millään saanut siitä siistiä ja pientä heinäkasaa revittyä marsuille, joten lopulta annoin periksi ja työnsin häkkiin heinää sellaisen valtavan möykyn, jonka sitten yritin repiä vähän kuohkeemmaksi.

Hemppa rakastaa kun heinää on oikein paljon, joskus laitan sen takia tarkoituksellakin häkkiin runsaasti heinää, joten nyt herra on ollut ihan onnessaan. Iltapäivällä ei suvainnut tulla edes mökistä ulos (mökin oviaukko oli vuorattu heinällä, siinä oli vaan pieni kurkistusreikä) namia hakemaan. Pienestä se ilo irtoaa kun on irrotakseen ja on ihana kattoa onnellisia marsuja touhuamassa tai / ja köllimässä hirmuisessa heinäläjässä. Ne autuaat ilmeet on jotain niin mahtavaa kateltavaa, ettei uskoiskaan.

Tänään oli akutätipäivä, joten duunista suoraan akutädin pakeille. Hoito oli tosi rentouttavaa, taas kerran. Lopuksi moksattiin, joten lähdin akutädin luota savulle haisten, siis se tuoksu oli niin voimakas, että haistoin sen itekin. Vanhimmainen het kiivetessään autoon kysy, että mikä täällä haisee. Tiedä sitten minkä polttamisesta ois epäilty ja mihin tutkimukseen ois joutunut, jos poliisi ois pysäyttänyt.

Iltasella oli Cellon toka agitutustumiskurssikerta. Uutena esteenä oli puomi ja keinu. Cello pääsi (joutu?) alottamaan puomista, joka oli kyllä mun mielestäni normaalia korkeempi, kapeempi ja kiikkerämpi sekä lisäks liukas. En silti hetkeekään epäillyt Cellon kykyä suoriutua hommasta, ehkä ois kannattanut.

Ylösmeno meni ihan ok, mutta vaakatasolla Cellolle iski korkeenpaikan kammo ja se päätti, että mä lähen nyt, heippa. Kouluttaja, jonka puolelle Cello päätti loikata, yritti pysäyttää Cellon, jolloin Cellon maahantulo oli kaikkee muuta kun tyylikäs. Cello ei kuitenkaan kiljassut, ei ontunut, ei aristanut mitään kohtaa ja liikku ihan normaalisti, että ilmeisesti ei kuitenkaan pahasti sattunut, täytyy tosin varoiksi seurata pari päivää.

Cellolle ei jäänyt kammoa puomia kohtaan, vaikka meni hyvin, hyvin varovasti vaakaosuuden tuon episodin jälkeen ja mulkoili koko ajan vainoharhasen näkösenä ympäristöä. Ai miksikö? No Cellon mielestä kouluttaja oli se, joka heitti Cellon maahan, joten kouluttajaa piti varoa, edes namit ei kouluttajan kädestä enää kelvanneet. Lisäksi ryhmässä oli toinen nainen, jolla oli punainen pusero, tätä Cello väisteli myös. En nyt tiedä pitäiskö asiasta olla iloinen vai surullinen; iloinen sen takia, ettei Cellolle jäänyt estekammoa, surullinen sen takia, että tästä eespäin kaikki punapuseroiset naiset voivat olla kauhistus. No aika näyttää kumpaa jos kumpaakaan ja ehkä punapuserokammon poisoppiminen on helpompaa kun puomikammon voittaminen, punasia puseroita kun voi harjotella missä vaan.

Tänään mä sitten tein sen, alotin lukemaan Jordanin Ajan pyörä -sarjaa. Oon siitä joskus vuosia sitten kirjastosta lainaten lukenut 11 osaa, nyt hyllyssä, ankaran keräilyn jäljiltä, nököttää 25 osaa. Oon pantannut lukemisen alottamista, mulla kun on paha tapa hautautua kirjoihin kun alkuun pääsen. Nyt kuitenkin alotin, alotin osasta 1. Aluks tuntu, etten edes osaa enää lukea kirjaa, joka ei oo tietokirja. Se tunne katos ekan 10 sivun mukana. Sen jälkeen tuntu, etten ikinä oo lukenut koko sarjaa, mutta muutaman kymmenen sivun jälkeen alko mieleen nousta muistikuvia sarjan tapahtumista. Pahaa pelkään, että tuota pikaa oon koukussa taas, enkä pelkästään Ajan pyörään vaan kaikkeen kertomakirjallisuuteen...

Maanantaifiilareita itse kullakin

Maanantaiuupumus pukkaa päälle jo aamusta. Luulen olevani hyvinkin ajoissa, mutta huomaan olevani vähemmän ajoissa, duunissa kuitenkin ajoissa ja näissä olosuhteissa kaikki on tehty ajoissa. Kotiin lähtiessä luulen olevani hyvinkin ajoissa, mutta huomaan olevani vähän liian ajoissa, kotona kuitenkin ajoissa.

Tuli tänään tuo ländereitä ja jellonaa -blogin ADHD-Duo -juttu mieleen ("On tämä koiran omistaminen niin ihanaa, verenpaine ainakaan pääse ikinä laskemaan normaali lukemiin.") kun kotona totesin, että Cello ja Totoro ovat ihan hepulissa ja loppu lauma on älyttömän huonolla tuulella, jokainen murisee ja purisee ja on kärttynen. Kun sitten hepuliheikit pomppi kun päättömät ja loppu sakki ärjähteli niille, niin se oli ah, niin rentouttavaa, että oikein tunsin kuin otsasuonet alko pullistua. Tein siis pahimman mahdollisen ja siinä kun trio töykeät murahteli duo pöllölle, niin meikä ärähteli kaikille... Vaan olisittepa kuulleet KePon ja nähneet kitarisansa kun KePo kotiutui.

Enpä tiedä mikä laumaa piinasi, tunnelma rentoutu jonkin ajan kuluttua, meikäläisen otsasuonet palasivat normaaliin olotilaan ja KePon kitarisat lakkasivat näkymästä. Ei tää koirien omistaminen ainakaan ykstoikkosta ole.

Ilta meni jonnekin, tai siis se meni Nummelaa kolutessa. Ensin postiin viemään paketteja, kirppiskamaa lähti maailmalle parin paketin verran, tietää aavistuksen tyhjempiä kaappeja, vaikka koluttavia komeroita piisaa edelleen, urakkaa siis riittää, eikä inventoitavasta romusta tunnu loppua tulevan.

Postista Honkkariin, tarkotuksena ostaa jotain putkijuttuja, mä niistä mitään ymmärrä, lopulta matkaan tarttu pari valaisinta, uus kelloradio ja toki ne putkijututkin. Lidlin kautta kotio. Lidlistä onnistuin haalimaan yhden joululahjan. Löysin sieltä myös ihan keittiön ja olohuoneen verhojen väriset kynttilät, joten ne oli kertakaikkiaan pakko ostaa, ei onneks maksaneet kun 99 senttiä, neljä pitkää kynttilää.

Ai niin ja eteiseen ostin uuden maton, nyt siinä on vanha petauspatja pysäyttämässä koirien tassuissa tulevaa hiekkaa ja kuivaamassa tassuja. Ihan tehokas se on, varsinkin sen kuivaamisen osalta, mutta vähän epäkäytännöllinen, paitsi Totoron mielestä, joka viihtyy nykyään ihan älyttömän hyvin eteisessä petarilla leikkimässä, pureskelemassa puruluita ja hautaamassa aarteitaan joko petarin alle tai sitten kenkien sekaan. Nuorelle herralle siis pehmeä matto hyvin kelpais.

Oon nyt kulkenut pari päivää koirien magneettipanta nilkassani. Jalka voi tosi hyvin, panta auttaa ihan aikusten oikeesti, eikä haittaa elämää vaikka on nilkassani 24/7. Oon vaan ryhtynyt miettimään, että millasia juttuja kohta alkaa liikkua, se nimittäin ei näytä ihan normaalin ihmisen nilkkakorulta, toisaalta onko koiraihminen koskaan mikään täysin normaali ja on se niinkin kun vanhimmainen sano hälle asiaa tilittäessäni: kunnia meni, mutta maine kasvaa.

Lopuksi sarjassamme kuolemattomia lausahduksia, vetämättömiä viisauksia:
Suomen sää on sitten kummallinen: aina sataa tai ei sada (by MF).

Saanko sun vierees tulla?

Pieni vain pyyntö olisi mulla,
saisinko Arska sun viereesi tulla?


Arska ei tahdo, Arska ei huoli:
Sä olet poika levoton nuori.


Vaikka oon melkonen koltiainen
niin olen pieni ja kiltinlainen.


Arska se murraa, ei viereensä ota,
hammasta näyttää; varohan tota.


Totoro koittaa lähemmäs päästä,
ei eleitä, ilmeitä, tekoja säästä.


Ärjähtää Arska, alahan mennä,
tiehesi tältä sohvalta lennä!


Totoro tuumii, jos kaatuis tähän,
pääsis lähemmäs edes vähän,


ihan hiljaa paikalla maaten,
rauhaisan unen Arskalle taaten.


Pieni vain pyyntö olisi mulla,
saisinko Arska nyt lähemmäs tulla?

Meidän isät

Tässä nää meidän isät, näin isänpäivän kunniaks.


Arska, 8v, neljän karvakorvan iskä.


Cello, 2,5v, kahdeksan karvatassun isipappa.


Hemppa, kohta 5v, kolmen marsukersan isukki.


Joo, on meillä täällä vielä yks isä, toi meidän kaksjalkojen faija, jota myös KePoksi kutsutaan, mutta siitä ette nyt saa kuvaa.

Arska fan club

On aina mielenkiintosta seurata miten nuori koira kasvaa kiinni laumaan ja miten suhteet kuhunkin vanhempaan koiraan kehittyvät. Totoro on alusta asti kunnioittanut Aasaa ja Viiviä, arvon rouva ja neiti saavat olla ihan rauhassa ja Totoron käytös on hyvin kunnioittavaa. Vanhimmaisen Pipuliinaa Totoro yrittää aina liehitellä tunkemalla suuhun, suorastaan nieluun asti, sama Murun kanssa. Isänsä Cellon kanssa Totoro leikkii ja riehuu, kiusaakin Celloa toisinaan ja yrittää välillä väkisin vääntää leikkiä ja isipappa on hätää kärsimässä.

Arska sitten. Aluksi Totoron oli vaikea käsitää, että Arska on erilainen, Arska voi juosta päin, ellei väistä, Arska on toisenlainen. Sitä en tiedä ymmärtääkö Totoro, että Arska on sokea, mutta sen Totoro on oppinut, että Arska ei ole kuin muut ja Arskan kanssa on usein käyttäydyttävä erilailla kuin muiden. Aattelin, että siihen se jääkin, toisin kuitenkin on käynyt.

Arskasta on tullut Totoron idoli, Totoro on Arska fani. Totoron on ihan pakko tunkea liki Arskaa, vaikka Arska ei todellakaan halua nuorta nulikkaa iholleen, vielä vähemmän suuhunsa tai nuolemaan naamaansa. Totoro taas haluaa ehdottomasti olla Arskan äärimmäisen hyvä kamu, ihan paras kamu, ja kierii ja kiemurtelee Arskan edessä.

Hauskinta on ollut havaita, että viime aikoina Totoro on alkanut haluta myös nukkua liki Arskaa. Arska nukkuu jaloissani ja Totoron mielestä ihan parasta olis nukkua Arskan vieressä siten, että mun jalkani ovat siinä samassa kasassa. No Arskan mielestä se ei taas ollenkaan oo hyvä ratkaisu... Niinpä Totoro tulee yleensä ensin nukkumaan mun selkääni vasten, sitten kun Arska huokaa ja asettuu nukkumaan, niin Totoro alottaa hitaan "hiipimisen" kohti Arskaa ja yleensä lopulta pääseekin tavotteeseensa: Arska nukkuu toisella puolen jalkojani, Totoro toisella, pää siten, että koskee Arskaa.



Päiväaikaankin Totoro yrittää asettua liki Arskaa. Kun Arska makaa sohvalla, niin Totoro kiipeää toiseen päähän sohvaa ja käyttää usein tosi paljon aikaa päästäkseen Arskan kylkeen nukkumaan. Joskus Totoro jopa onnistuu aikeissaan ja "äijät" makaavat vieretyksin unia nähden. Suurimmaksi osaksi homma kuitenkin päättyy siihen, että joko Arska poistuu tai Totoro luovuttaa ja poistuu. No joskus Totoro tyytyy myös siihen, että saa nukkua sohvan toisessa päässä, kun Arska kuorsaa toisessa.

Sitten vielä päivän hyvä työ ja ihan kotikoneella istuen, itekin vähän ehkä viisastuen: "lahjoita" riisiä. Tohon jää kyllä helposti koukkuun... mutta hyvähän se vaan on

Kromfohrinkarvattomat ja tulikuumanpalvojat

Taannoin surin, että joudun viemään Jyskälän KV näyttelyyn kaks karvatonta koiraa, sillä karvattomia nuo ovat, Aasa ja Viivi, ei auta, ei ehdi mitään kasvaa esiin ennen Jyskälää, pelkkä pehmonen pohjavilla nököttää nahan peitteenä. Vaan tapahtui ihme, eipä tarvihekaan kaksikkoa turhaan raahata yli 300 km matkaa, tuli tuomarin muutos, mikä ihana lahja, saatoin perua kromfohrinkarvattomieni osallistumisen.

Näillä ihanilla marraskuun säillä oon saanut huomata, että meillä on monta takkakoiraa, tulikuuman kumartajaa, lämmön palvojaa. Ennen vaan tyttären Pipuliina nautiskeli takan hehkusta, nautiskeli joskus niin, että oli ihan tulikuuma kun tuli takan edestä meidän muiden luo. Enkä käsitä miten se siinä edes jaksaa olla, itellä käristyy nahka tuossa tuokiossa, ländreillä näköjään ei.



Kuvan laatu ei hääppönen kun yritin saada koko paistattelijakolmikon kuvaan mukaan. Koirilla on kyllä joku kameranhaistajaelin, koska oitis kun tartut kameraan, jonkun pää nousee, tässä Totoron, muutamaan sekuntia aiemmin olivat ihanasti kaikki kolme päät yhdessä, nenät nipussa.



Cello lähti oitis liikkeelle kun salama räpsähti, Totoro mietti tovin ja lähti kyllä myös kattomaan, että mitä mä oikein kamerani kanssa huidon.

Pieni kori ja vähän leikkikaluja?



Totoro ja puruluu... kai sitä voi luitaan näinkin kaluta, vaikka luulis niitä olevan mukavampiakin asentoja.

Pirteetä perjantai-iltaa kaikille, ei anneta sateen masentaa.

Nuo tädit flexeineen

Mä en enää koskaan, en ikinä, sitten Arskan kaihidiagnoosin armon vuonna 1999, oo osannu mennä koiran kanssa silmätarkastukseen jännittämättä. Yleensä KePo pitelee koiraa ja mä hyperventiloin penkillä. Joskus mietin, että ehkä mun ois viisainta pysyä kokonaan poissa, mutta toisaalta mä haluan kuulla myös sen mitä ELL sanoo, en pelkästään lukee lausuntoa. Ennen Arskan peilausta en koskaan jännittänyt koiran silmätutkimusta, en vaikka Antulla, ekalla leonkerpeleelläni oli kaihi, mutta sairas pentu oli niin hirmuinen shokki, että siitä jäi ilmeisesti joku elinikänen trauma, vaikka Arska on kaihista huolimatta elänyt täyttä koiranelämää jo yli 8 vuotta ja mennä porskuttaa täyttä häkää edelleen.

Tänään oli vuorossa Cellon peilaus, edellisestä kerrasta kun on jo reilusti yli vuosi ja kun kaiken harkinnan, tuskasen mietinnän, sukutaulujen pläräämisen sun muun jälkeen olen päätynyt siihen, että seuraavan(kin) Kipazin-pentueen isä on Cello, jos Luoja suo, vaikka Cellon edellinen pentue ei vielä ole vuotta. Toisaalta ei se seuraava pentuekaan vielä oo syntymässä, juoksutkin on todennäkösesti vasta ens vuoden puolella, tai näin toivon, ja suunnitelmia voi aina muuttaa, jos jotain aihetta siihen ilmenee.

Eläinlääkäriin siis. Ooteltiin siinä vuoroamme odotushuoneessa kun ovesta pölähtää tätönen, jolla flexissä joku pieneltä ja hyvin nuorelta näyttävä terrikka... tai joku (lue: en tunnistanut rotua). Koira säntää ovenraosta kuin salama ja suuntaa jalat villisti tyhjää sutien suoraan kohti Celloa, joka silkasta yllätyksestä murahtaa varsin uhkaavasti, onneks flexi jumahtaa jonnekin tädin pikku kätösiin ja naru loppuu naperolta just 10 cm ennen Celloa.

Jotenkin villisti joka suuntaan tempova pikkukoira pysyy ilmottautumisen ajan tätösen jaloissa. Ilmottauduttuaan täti menee punnaamaan koiraansa, lopulta vastaanottoapulainenkin on apuna. Juu en ihmettele, ei meidänkään koirat jostain syystä ELL:n vaakaan mielikseen mene, ja tässä sittiäisessä tuntu vauhtia piisaavan. Tuokion tohinan jälkeen karvakerä livahtaa pakosalle ja säntää hirmu höökää nurkan takaa kohti Celloa, flexi vapaalla tietty. Työnnän jalkani Cellon nenän eteen ihan varmuuden vuoksi, vaikka Cello näyttääkin jo enemmän uteliaalta kuin mitään muuta. Saan kun saankin pidettyä otukset erossa toisistaan.

Lopulta täti asettuu istumaan meitä vastapäätä, odotushuoneen toiselle reunalle, koira sylissään. Huokaan helpotuksesta, ei pitäis. Kohta täti inspiroituu kun Cello on lattialla ja päättää päästää omankin koiransa lattialle seurauksella, että se säntää taas hurjaa höökää kohti Celloa. Cello on onneksi ehtinyt koota ittensä jo ihan kokonaan ja todeta, ettei moisesta ilopilleristä vaaraa ole, mutta Cellolla on se angiina. KePo nappaa muistutuksestani Cellon kainaloonsa, jolloin tätikin havahtuu kelaamaan koiransa luokseen.

Vastaanottohuoneen ovi aukenee ja edellinen asiakas tulee sieltä ulos. Tädin pikkupirpana säntää pöyrimään koiran ja omistajien jalkoihin. Iso koira on onneksi ihan ystävällinen, joskin hieman yllättyneen ja kenties aavistuksen närkästyneenkin näkönen. Taluttimen päässä oleva kaksjalka rientää viemään koiransa ulos ja pikkupallero siirtyy vaanimaan Celloa, joka kutsutaan sisään. KePo kantaa Cellon vastaanottohuoneeseen välttääkseen flexipallon.

No tää pieni koira oli ystävällinen, kuten myös omistajansa, koira oli hyvin nuori, pentu vielä, mutta eläinlääkärissä kun on usein kivuloisia koiria, jotka kipujen takia voivat olla tosi kiukkusia ja sen lisäks eläinlääkärin vastaanotolla on myös sairaita koiria, tarttuviakin sairauksia sairastavia ja niinpä oma koira voi saada minkä vaan tartunnan, jos sen antaa tervehtiä kaikkia. Nytkään tätönen ei kysynyt keltään, että minkä takia ovat siellä, päästi vaan oman pentunsa muiden iholle muitta mutkitta. Ite yritin pariinkin kertaan sanoa Cellon angiinasta, ei sen tosin enää pitäis tarttua kun lääkekuuria on jo useempi päivä syötynä, muttei vara venettä kaada, varsinkin kun vastapuoli oli niin nuori. Puheet tuntuivat valuvan kuin vesi hanhen selästä, ehkä tätönenkin jännitti jotain tutkimusta.

Cello tutkittiin vuorollaan ja hienosti poika käyttäytyi pöydällä, vaikka yrittikin pitää silmällä, etten vaan katoa ovesta... Luulen, että Cello aavisti kuin pal jännitän.

Tulos: terveet silmät!!!

Totoro treenaa

Tänään suunnattiin Totoron kanssa uusiin maisemiin opiskelemaan käyttäytymistä. Vähän oli Totorokin ihmeissään, kuten Cello eilen, myös Totoro selkeesti tajusi, ettei mennä sinne minne aiemmin. Ajoin auton parkkiin ja käytin Totoron sukkelasti ulkona, sen jälkeen mentiin autoon oottamaan, että meidän vuoro tulee. Siinä kohti Totoro vinkui kysyvästi kun mitään ei tapahtunut. Jos sää ois ollut toisenmoinen, niin oltais varmaan ooteltu ulkona ja kävelty vähän, mutta vettä tuli kun aisaa.

Kurssihan on siis yksityisopetusta, joten näin ekalla kerralla käytiin vähän läpi Totoron taustaa yms. koulutuksen kannalta relevanttia tietoa. Harjoitteiu jäi tänään lähinnä pöydällä olemisen harjotteluun, siis kun vieras kopeloi, ja Totorohan käyttäyty ihan upeesti. Kouluttaja sai tutkia, sai kaivaa hampaat suusta, sai rapsutella, tutkia korvat jne. Tuli vähän sellanen olo, että sorry kun nyt tänne tultiin, ei meillä näköjään mitään ongelmaa olekaan... No ens kerralla uudet kujeet ja mulla on mielessä pari ehdotusta kouluttajalle.

Pidän Totoroa vielä aika keskittymiskyvyttömänä, mutta huomasin yllättäen, että varsin hyvin Totoro jaksaa keskittyä meikäläiseen ja tarjoaa näyttelyseisontaa joka väliin kun ei tiedä, että mitä pitäis tehdä. Toisaalta se kostautuu vähän siinä, että Totoro pakkaa kääntymään joka tilanteessa mun eteeni seisomaan (Cello tekee ihan samaa), joten kun tänään vähän otettiin sivulle tuloa, niin se tahtoi mennä siihen malliin, että Totoro kyllä tuli sivulle, jäi siihen seisomaan ja kääntyi heti mun eteeni kun lakkasin palkkaamasta. Ohjeita sain siihen ongelmaan, joten ei kun ryhdytään harjottelemaan.

Ihan yhtä riemukkaissa tunnelmissa en tänään kotiutunut kun eilen Cellon kanssa, mutta totesin yllättäen, että ehkä muutamissa kohti täytyy päivittää mielipiteitään Totorosta ja nimenomaan positiiviseen suuntaan...

Cello-hehkutusta

Oon ihan älyttömän ylpee tosta pikku ketustani Cellosta, ihan kuplii ja on tosi hyvät fiilikset, mielettömän hyvä maku suussa tän illan jälkeen. Tänään oli Cellolla eka kerta "agilityyn tutustumiskurssia". En mä siitä agista, vaikka joku nyt vois niin luulla, ei musta agifriikkiä tuu kun ei tullut sillon vuosia sittenkään kun vielä seuroihinkin pääsi sen kun meni vaan, vaan Cellon käytös, tekemisen ilo, kontakti... no se kaikki, se oli jotenkin niin täydellistä tänään, oltiin ihan samalla aaltopituudella, mahtavaa.

Koirat oottivat autoissa sen aikaa kun väännettiin esteet paikoilleen. Cello oli jo matkalla vähän häkeltynyt, se kun oletti, että ollaan menossa koiratanssiin ja jo matkan aikana tajusi, ettei ollakaan. Niinpä, jouduttuaan oottelemaan autossa, sitä vähän jännitti kun mentiin kurssitilaan, se kun ei ollut mitenkään mahdottoman suuri ja paikalla oli aika monta isoa koiraa, pieniä myös.

Aluksi lämmiteltiin koiria ja niistä liikkeistä suurin osa olikin Cellolle koiratanssista tuttuja, eikä vieras paikka haitannut, Cello osasi liikkeet ja toimi moitteettomasti pienestä päälle näkyvästä jännityksestä huolimatta. Jo siinä kohti olin tosi tyytyväinen.

Hypyt meni loistavasti, hyppykäskykin on entuudestaan tuttu. Pujottelu ois varmaan mennyt loistavasti, jos ois emännän kädet pysyneet matkassa mukana, mutta ne tuntu aina olevan jossain väärässä välissä, edellä tai jäljessä. A, sekä isompi että pienempi (Cello aikuisena koirana sai mennä isonkin) meni ihan ok. Iso oli kyllä aika liukas ja Cellolta puuttu täysin vauhti, joten se mentiin sitten sellasta ryömintätekniikkaa käyttäen, pieneen otettiin sen verta vauhtia, että se meni hyvin.

Koskei koko aikaa tietenkään oltu esteillä, niin harjottelin Cellon kanssa paikalle jättämistä, sitä kun on vähemmän tullut harjoteltua. Aluks Cello yritti lähteä hiipimään perään, mutta lopulta sain sen oivaltamaan odota käskyn eli siis istu oottamassa kunnes kutsutaan. Harjoteltiin sitä myös hyppyesteen kanssa ja sain kun sainkin kiertää esteen toiselle puolelle rauhassa ja sieltä sitten kutsua Celloa. Täytynee tosin harjotella eleetöntä kutsumista, sillä jo nyt oli havaittavissa pientä aavistamista, varmaan liikautan jotain sormea tai huulia tai silmiä tai jotain, koska Cello lähti aina just silleen sadasosasekunnin liian aikasin, just kun eka henkäys lähti meikäläisen keuhkoista, ja kuitenkin vaihtelin aikaa.

Tehtiin muitakin sekä tottis että koiratanssi juttuja siinä ootellessamme omaa vuoroa jollekin esteelle. Olin niin ylpee kun saatoin pitää Celloa irti (kuten koiratanssissakin) ja se teki mitä käskettiin, eikä välittänyt siitäkään kun muut hyppivät, haukkuivat, säntäilivät jne. vaan pystyi keskittymään omaan suoritukseensa.

Olispa ihanaa, jos vois huomenna tulla kotiin yhtä hyvillä mielin, huomenna on nimittäin Totoron tottistunti...

Hiustaiteilija Totoro työssään

Eilen illalla nukkumaan käydessäni pääsin seuraamaan hiustaiteilija Totoroa toimessaan. Ensin työnnetään nenä hiusten sekaan ja hengitellään sinne rennosti ja mahdollisimman kuuman kiihkeästi, näin saadaan oikea kosteustasapaino kampausta varten. Eduksi on, jos makkarissa sattuu olemaan niin kuuma, että kammattava hikoilee muutenkin, mutta vaikkei hikoiliskaan, niin Totoron kuumat henkäilyt kyllä hoitavat kostutuksen.

Kun hiuksissa on juur oikea kosteus siirrytään vaiheeseen kaksi. Tässä kohti asetellaan pää vasten hiuksia siten, että parta ja alaleuka lepäävät hiusten seassa. Näin hiuksiin saadaan oikeat muotoiluaineet. Sitten alkaa pöyhintävaihe: nenää ja kuonoa työnnellään pitkin päänahkaa ja hiuksia käännellään sinne sun tänne. Päätä lepuutetaan tovi, jotta hiukset ehtivät taipua oikeaan asentoon ja seuraavaan kohtaan sama juttu. Kampaus viimeistellään lepuuttamalla päätä kammattavan kasvoilla, kaulan päällä tai huohottamalla kammattavan korvaan, näin kammattava pyöräyttää päätään ja hiukset asettuvat juur kun niitten pitääkin.

Aamulook oli taas aivan loistava made by Totoro.

Piti olemani tänään hieronta-alkeita opiskelemassa, koiran hierontaa nimittäin, mutta koska meillä on nyt kaks potilasta, Totoro ja Cello, niin kouluttajan kanssa pidetyn neuvottelusession jälkeen päätin jäädä kotiin, ihan varmuuden vuoksi. Angiinan ei pitäis tarttua helposti ja nytkin se on nimenomaan sillä kaksikolla, joka on aina toistensa suussa, mutta mites noi muut, kantaako vai eikö. Lääkekuurilaiset ei enää tartuta, muttei lääkekuurilaisia saa hieroakaan, paree siis pysyä poissa mahdollisten tautipesäkkeiden kanssa.

Puuhaa ei tästäkään päivästä oo puuttunut. Nyt kämppä alkaa näyttää ihan siltä kun oisin muuttamassa jonnekin... Tosiasia on, että yks laatikko on kiertoon lähtevää, yks on myynnissä olevia, yks on hyväntekeväisyyteen menossa ja yhdessä loodassa on ens kesän pentutapaamiseen arpajaiskamaa. Sit on vielä pussukoita: KePolle talliin säilytyskippoja, äiteelle menossa olevia pulloja ja purnukoita säilömistä varten, roskapusseja. Käsittämätöntä miten pal kamaa meille oikein mahtuu kun ei tota säilytystilaa kuitenkaan kovin paljoo ole. Tästä vois tietty päätellä, että osaan ainakin pakata kamat tilaasäästävästi. Jatkossa osaan toivottavasti myös pistää tarpeettoman oitis kiertoon enkä vaan tunkea jonnekin kaapin perukoille.

Espoon pentunäyttely

Tänään suunnattiin Espoon pentunäyttelyyn turisteilemaan. Totoron oli tarkotus osallistua, mutta angiina söi matkaeväät ja potilas parantelee itteään kotosalla. On tosin jo ihan pirtee ja tänään sai tovin riekkua ulkonakin, ehkäs jonkun 5 minuuttia, sitten pitikin jo köhiä, ei sovi juokseminen vielä Totorolle... Mutta lepäämään tuo ei enää silleen suostu, nytkin rökittää kumikanaa oikein olan takaa.

Oli oikeestaan älyttömän kivaa olla vaihteeks ihan vaan turistina, sen kun oli vaan ja höpötteli ihmisten kanssa, rapsutteli koiria ja silleen, erityisterkut kiihkeälle suutelijalle Timonille. Muutaman kuvankin yritin ottaa, vaikka tollanen parkkihallivalaistus ei kyllä oo mikään valokuvaajan unelma ollenkaan. Kuvista ei tullut kaksisia, mutta positiivista kyllä niistä tunnistaa kuka kuvassa on.

Tässä oikein päivän "loisto-otos" ROP Roppa ja VSP Padi


Kotisivujen uutisia päivittäessä tuli taas huomattua, ettei sais olla laiska ja copy-pasteta, vaan pitäis jaksaa naputtaa asiat ajatuksella, sivulle kun hupsahti ensin ihan väärä tulos. Sitä kun kopioituun tekstiin muutti nimen ja linkin, niin siinä oli omasta mielestä ihan riittämiin, joten jäi näyttelyn lopputulos muuttamatta. Mitään maatakaatavaa vahinkoa asiasta tuskin aiheutui, varsinkin kun huomasin virheeni varsin sukkelaan, ja ehkä taas vähän aikaa muistan naputella asiat ajatuksella enkä vaan mekaanisesti kopioiden.

Muuten päivä onkin mennyt kaappeja kolutessa. Päätin käydä kaikki koirien kuppi-kippo-kama -valikoimat läpi ja laittaa osan johonkin lahjotuksena, kun vaan nyt keksin, että minne ne käytetyt kupit ja rojut lahjottaisin. Ehkäs paikalliselle eläinsuojeluyhdistykselle... tai jonnekin muualle. Muutakin kamaa oottelee, että keksin minne sen kaiken vois laittaa kiertoon. Ehjää ei huvittais roskiinkaan heittää ja kirppikselle en todellakaan jaksa lähteä kamoja myymään.

Jaahas, jos menis hämmentelemään takkaa ja jatkamaan kaikkinaisia puuhia. Lepposaa lauantai-iltaa itse kullekin.

Lämpöhakuisuutta

Loppusyksyn kosteilla länderi on lämpöhakuinen,



vaan kukapa ei ois.