On kesä, on loma...

on kesä, on loma, on kesäloma auringonpaisteinen....

Kesäloman kunniaks ei mitään mielikuvaa mitä tehtiin maanantaina, mutta kesäloman kunniaks tiistaina nukuttiin myöhään Päätin, että se on tän kesäloman lepopäivä, herätys sitten kun ei enää nukuta, ei kellon mukaan, ei aikataulujen mukaan, ei sään mukaan, ihan vaan sen mukaan miltä itestä tuntuu.

Kesäloman kunniaks urakoin pari päivää pyykkejä kun kerta aurinko paisto ja oli upee kuivatussää. Sit loppu pyykit, eikä ollu mitään pyykättävää. Muutaman päivän ruuat suhasin siinä pyykkien pesun lomassa, joten eipä tarvinu laitella ruokaa ennen lauantaita. Ainoo vähän harmittava juttu tossa ruokapuolessa oli se, että paakkasin jauhelihapiirakan / -paistoksen ihan ilman ohjetta, "omasta päästäni", enkä tietenkään kirjottanu ohjetta mihinkään ja sit siitä piiraasta tuli HYVÄÄ. No tää on niin tätä mun tyyliäni; mikään mitä teen, ei koskaan maistu kahta kertaa samalle.


Kesäloman kunniaks on korjattu verannan katto Siis meillähän on jonkun kerran ollu sellanen "akuankka"-look verannalla, vesi valuu sateella, ei kuitenkaan millä vaan sateella vaan lisäkkeenä on tarvittu aina lunta, katosta kattiloihin, vateihin jne. Sehän ois voinu koko katto olla homeessa, mut ei; purut oli ihan kuivat. Mielenkiintosta, mutta mitä erinomaisin asia. No nyt kymmenen pisteen kysymys kuuluu: minkä takia katto vuoti?? Oikeasta vastauksesta saa papukaijamerkin ja ne ei saa vastata, joille oon jo kertonut syyn.

Kesäloman kunniaks on myös maalattu talon sisääntulo, joka viime vuonna jäi maalaamatta; loppu säät, loppu maalit, loppu inspis. Päivä tohon maalauspuuhaan meni, tai oikeestaan kaks puolikasta, vaikkei ton isompi urakka ollu. Meikä maalas perjantaina, KePo lauantaina. Tässä tulos, vielä hippasta vaille valmiin.


Mukana maalauksessa oli älyttömän hyviä avustajia, niistä Viivi oli paras, se makas tuolla alla olevalla patjalla ja kurkki välillä, että mitäs täällä tippuu, vettäkö sataa. Sen lisäks huomasin pari kertaa, kun maalasin noita melkeestä maahan asti meneviä lautoja, että siinä kun ite sudin toiselta puolen lautaa, niin Viivi nuuhki sieltä kääntöpuolelta... Viivin nenä ei kuitenkaan ole valkonen, eikä turkki maalissa.

Perjantaina yömyöhällä (ja se muuten ei sitten ollut yöpuku vaan oloasu) meille tuli tällanen evakkoon viikonlopun ajaks.


Ei se kyllä ollu noin rauhallinen koko aikaa, välillä mentiin vauhdilla.


Jollain lailla tuntu kotosalta kun saatto illalla laskea taas kuuteen kun lastas länderit sisälle... Toisaalta kyynel nousi silmäkulmaan kun aatteli, että siinä se on Aasan tyttärentyttärentytär Flii.


Tänään Flii sitten lähti taas jo takasin kotio. Oli ihanaa saada pitää ihastuttavaa nuorta neitiä meillä viikonlopun yli. Tuli pitkästä aikaa otettua kuviakin, sitä kun ei vaan jotenkin oo saanu tehtyä. Oli hauska seurata miten kukin Fliin otti ja miten Flii otti kenetkin.

Totoro rakastu Fliihin, mutta kun Totoro on aika pal Fliitä isompi ja Totoro on aika raju leikeissään, niin Flii aina välillä sai tarpeekseen Totorosta. Flii rakastu Celloon, jota ei ois voinut kovin pal vähempää kiinnostaa. Flii yritti jopa astua Celloa, jolloin Cello poistu paikalta naamallaan sellanen ilme, että tää ei oo tottakaan, kattokaa nyt tota kakaraa, että se on rasittava. Arska kävi välillä vähän kokeilemassa oisko Flii suosiollinen, mutta Fliitä taas ei Arska kiinnostanut. Viivi hoiti "äidin" virkaa esimerkillisesti; jos meno ylty infernaaliseksi meni Viivi ja huomautti asiasta. Anto kyllä kakaroiden leikkiä ulkona varsin vapaasti, mutta sisällä piti tiukkaa jöötä; ei riehumista, tai korkeintaan takkahuoneessa. Flii suhtautu Viiviin kun konsaan äitiin; tottelenhan minä, mut oota kun selkäs käännät. Viivillä on siis ollut älyttömän kiireiset pari päivää, nyt tuo nukkuukin tossa jaloissani ihan reporankana. Vanhimmaisen Pipukin sopeutu yllättävän hyvin, pari kertaa kävi sanomassa Fliille, sillonkin lähinnä niissä tapauksissa kun Flii oikein ahdisteli Celloa.
Aika ihq lauma

Murun juoksukin otti ja alko männä viikolla ja treffit tositarkotuksella on jo sovittuna. Toivottavasti homma hoituu kuten kuuluu ja saamme vielä tänä vuonna kuunnella pienten (pienten?, riippuu kai mihin vertaa) leotöppösten tepsutusta.

Kotisivuongelma jatkuu eli domainosote ei pelitä, ei myöskään domainin "alla" olleet spostiosotteet. Mitään ei palveluntarjoajalta päin ole kuulunut ja ellei kohta kuulu, niin ei tartte kuuluakaan, etin uuden, tai siis pari on jo mietinnässä.

Toiset palveluntarjoajat toimii sitten pal sukkelammin. Päätin tänään siirtää kuvagalleriapalvelun uuteen versioon ja tuskin ehdin painaa lähetä-näppäintä kun tuli kuittaus, että homma on hoidettu (sunnuntaina ). Siinä mielessä voin siis olla rennoin rantein, että siirto meni onnistuneesti, mitään ei kadonnut ja tuo http://kipazin.1g.fi/koirat/ -osote toimii, sen kanssa ei tullut ongelmia. Sähköposti kulkee vaikkas kipazin(ättätättä)gmail.com -osotteella. Eiköhän tää tästä taas.

Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä...

Kotisivuongelmia

Pistänpä nyt tänne, jos joku ihmettelee ja sattuu tänne kurkkaamaan. Jostain syystä kotisivuosote www.kipazin.net ei tällä hetkellä pelitä. Pistin kyselyä palveluntarjoajalle, katotaan koska vastaa, toivottavasti vastaa...

Toisaalta kotisivuille pääsee kyllä, ainakin tällä hetkellä, osotteella http://kipazin.1g.fi/koirat/, Tosin silläkin saralla pientä epävarmuutta ehkä tulossa, kun pitäis kai vaihtaa palvelun vanha versio uuteen... Lupaavat kyllä, ettei mitään siirrossa katoa ja siihen on uskominen.

Lisäkuulumisia myöhemmin, ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä joku päivä...

RC Puppy show

Tiuku ja eka pentunäytelmä

Tänään mä jouduin autoon, siellä piti olla älyttömän kauan, ainakin vähän enemmän kun puol tuntia. Mut tällä kertaa mä en kuolannut, lälläslää.


Lopulta me päädyttiin sellaseen paikkaan, jossa oli ihan kamalasti koiria, paljon enemmän kun siellä pentukurssilla. Mä tapasin tällasen hienon miehen, joka seiso noin upeesti. Mä yritin itekin seisoo kauniisti, kun tiedän kuin emäntä tykkää niistä pönötyskuvista, mut sit toi isäntä änki tohon väliin. Plääh!


Tää oli tosi hauska kaveri kun se vaan ensin tajus, että mä oon kanssa hauska kaveri. Se paikka oli muuten täynnään hauskoja kavereita, emäntä oli vaan vähän laiska kuvaamaan, sen kun juoruili muitten kaksjalkojen kanssa.


Sit mä menin sinne naruilla aidatulle alueelle isännän kanssa ja me juostiin.


Mä yritin välillä repiä nameja sen taskusta, vaikken mä kyllä niitä sit kuitenkaan syö...


Lopulta me pysähyttiin ja sellanen nainen tuli tarkastamaan, että oonko mä pessy hampaat aamusella. No en ollu, muttei se kuiteskaan pyörtyny.


Hei! Hei, mitäs tää nyt on?? Apuva, nyt se ui mun liiveihin!!!


Sit me taas juostiin, eikös vaan meekin hienosti.


Mut hei, ihan oikeesti, kai me jo voitas lopettaa tää ympyrän kiertäminen? Kato mä oon pieni ja heikko, en mä jaksa koko aikaa, mua alkaa pyörryttää, pitäs välillä vähän haistella ja vetää henkee.


Sit piti seisoo, mä kyl halusin istuu, mut isäntä vaan piti mua pystyssä. Kuulemma mun tarttee harjotella seisomista. Mitähän järkee siinä sit on?


Sit kun kaikki tytöt oli pyörineet narujen sisällä, niin me taas pysähyttiin ja mä olin kuulemma toinen ja ruusukkeenkin sain, se on kuulemma kp (ei kuitenkaan mitään syötävää, näin mä asian ymmärsin), sit olin kuulemma vielä joku paras narttu kakkonen. No pääasia, että isäntä oli tyytyväinen. Mut hei huomatkaa kuin nälkiintyny mä oon, vaikkas emäntä yrittääkin selittää, että isäntä vaan kädellä pönkkää mua mahasta, niin sen takia muka on maha lontolla. Jup, jup, älkää vaan sitä uskoko.


Sit me tavattiin tällanen ja se ei yhtään komennellu mua, se silleen enemmänkin niin kun kunnioitti. Aika hassua!?! Ne meillä asuvat tollaset kun ei yhtään kunnioita isoo kokoo eikä mustaa naamaa, ne mokomat kehtaa komennella mua.

No se oli sit siinä, siis se, mitä ne näytelmäksi kutsuu. Sieltä sai kuulemma jonkun arvostelunkin. Miltä kuulostais tällanen arvostelu: mulla on pitkä kieli ja komee prohviili.



Tiukun oikea arvostelu tässä:
Helsinki 20.7.2008
Tuomari: Marja-Leena Kurvinen
6 kk keskivoimakas, oikeat mittasuhteet omaava narttupentu, jolla hyvä nartun pää. Tumma maski. Purenta, hampaat ok. Lupaava eturinta. Tasapainoiset kulmaukset. Yhdensuuntaiset liikkeet, joskin liikunta kaipaa vielä lisää tasapainoa. Kaunis punaruskea väri. Turkki vielä melko kihara. Kaipaa lisää kehätottumusta. Avoin luonne.

Loppukommentti: yllättävän hyvä suoritus ottaen huomioon
a) ettei KePo tosiaankaan ole kehissä pyörinyt yli 10 vuoteen kun korkeentaan kulkenut Aasan perässä PN-kehässä ja Aasahan nyt osasi jo esittää ittensä ihan ite ja KePon siinä samalla
b) kukaan ei tosiaankaan ole satsannut Tiukun kehäesiintymiseen, vaan lähinnä tottisteluun (ei kuitenkaan seuraamiseen...) ja kontaktiin

KePosta voi vielä kehittyä kunnon kehäkettu kunhan vaan ite opin KeTyilemään kunnolla, nyt oon IHAN liian tottunu siihen, että KePo huolehtii kaikista kamoista...

Aivastelu kielletty!!!

Keskiviikko-torstai -yönä Arska alotti aivastelun, vaikka olin sanonut kaikille, ettei meillä saa aivastella, siitä joutuu eläinlääkäriin ja keuhkokuviin ja antsakuurille jne. Arskan aivastelu oli ihan samanmoista kun Aasankin turskinta, joten paniikki alko iskeä jo ennen aamua. Aamulla Arska aivasteli sellasella voimalla, että löi pääntään lattiaan jotta kolina vaan kuulu, että ei kun yhteys ELL-asemalle. Vastaanotosta todettiin, että no just joo ja saatiin aika parin tunnin päähän.

Kun vuoro tuli, niin totesin ELL:lle, että saatan nyt ylireagoida, mutta täällä ollaan taas ja ollaan jokaisen kanssa, joka alkaa aivastella. ELL sanoi varsin hyvin ymmärtävänsä ja epäili, että itekin todennäkösesti toimis samoin vastaavassa tilanteessa. Arska tutkittiin, keuhkot kuunneltiin, korvat ja silmät kaiveltiin, verinäyte otettiin. Verenkuva näytti melkeen Aasan verenkuvan kopiolta, samat arvot alhaalla eli virustulehdus päällä. Arska sai antibioottipistoksen ja sen lisäksi antsapillerit kotona annettaviksi.

Varmuuden maksimoimiseksi, pyynnöstäni ja veriarvoista välittämättä, saatiin strogholdit kokeeksi, vaikkeivat oireet ja verenkuva tosiaankaan nenäpunkkiin viitanneet. Eikä nenäpunkkiin käsittääkseni kuole... Alko kuitenkin ahistaa kaikkinen aivastelu ja aattelin, että suljetaan nyt pois sekin mahis. Oisin pyytänyt mitä vaan muutakin lääkitystä, jonka siihen hätään oisin keksinyt, jos oisin keksinyt. Oisin kokeillut ihan mitä vaan lopotomiasta ruoskintaan, jos vaan siitä ois apua luvattu.

Sitten kotiin jatkamaan pelkäämistä. Arttu, joka siis oli meillä hoidossa, pidettiin omista erillään, leonkerpeleet eristettiin tarhaan. Mieliala painu miinukselle ja komeesti. Tuli fiilis, että kaikki nää tähän kuolee. Fiiliksiä täydensi vanhimmaisen Eemil-marsu, joka oli yllättäen, ilman mitään ennakkovarotusta, nukkunut pois. Tovin jo aattelin, etten ikänään enää ota länderiä enkä ikänään enää kasvata yhtään sellasta. Vanhimmainen tosin ei käsittänyt pointtiani siitä, että on kammottavampaa kun koira kuolee autoimmuuniin kun että jos se kuolee vaikka sydänvikaan tai joudutaan lopettamaan täysin sököjen lonkkien takia, vanhimmaisen mielestä se oli ihan sama; kuolee se kumminkin. No en tiiä käsittääkö sitä kukaan muukaan, mutta niin se vaan mun mielestäni on; autoimmuuni on pelottavaa.

Stronghold ei Arskalle auttanut, Arska pärskii edelleen, mutta nyt myös ryystää, ääni on käheä, vaikuttaa siis siltä, että virustulehdus on jäänyt nielun imusolmukkeisiin kuten kuuluukin, jos kroppa on kunnossa ja immuniteetti kohdallaan. Ruokakin Arskalle maittaa ja vauhtia herralla riittää. Stronghold sen sijaan autto "nuorisolle" eli Cello ja Totoro ovat lakanneet aivastelemasta niitä satunnaisia aivastuksiaan. Joko siis kaksikolla tosiaan oli jotain nenäpunkkiongelmaa tai niitten aivastelu vaan sattu loppumaan just nyt. Kaikki kolme satsia, tai siis enää kaks, strongholdia kuitenkin aion koirien niskanahkaan lotrata. Onpa sit hoidettu kaik mahdolliset loiset, niin sisä- kun ulkomallit.

Niin siis Arska pärskii edelleen jonkun verran ja ryystää välillä (kuten nielutulehduksessa). Viivi rohisee, mutta Viivi nyt rohisee aina välillä muutenkin, pehmee kitalaki tekee toisinaan kiusaa. Tilanne näyttää tällä hetkellä jo suht valosalta, vaikken kyllä ihan heti taida rentoutua. Vanhimmaisellekin huusin eilen illalla, kun aivasti, että älä aivastele siellä tai joudut eläinlääkäriin. Tänään ehdotin, että jos tilaisin itellenikin ajan kun satuin aivastamaan ihan useemman kerran... syy tosin tais olla pippuri.

Arttu lähti kotiinsa torstai-iltana ja vannotin omistajia, että jos Arttu alkaa aivastella, niin strongholdit niskaan ja antsakuuri tarpeen mukaan. Vainoharhanen? Minäkö? Kyllä!

Eilen sitten uskaltauduttiin vähän reissuun ja käytiin KePon vanhempien tykönä, otettiin kyllä Arska mukaan, että päästiin seuraamaan herran eloa ja oloa koko ajan. No mikä siinä, mielikseenhän tuo lähti, paitsi siinä kohti oli vähän nihkeenä kun muut, kotiin jäävät, saivat namit, Arskakin ois halunnut. Kotiin Arska sitten kyllä tuli masu täynnä pullaa, keksiä, kalkkunaleikkeitä ja mitä lienee muuta.

Tänään uskallettiin jo lähteä vähän shoppailemaan, ihan jätettiin koirat kotio. Saupparista ostettiin vanhimmaisen kanssa vaan ihq-tyynyjä koirille, jotenkin siellä ei nyt ollut mitään kivaa. Säästäristä sitten vanhimmainen löysi ihanan kiiltävän, vaaleenpunasen bleiserin, että ois tehnyt mieli samanlaista, muttei ollut kokoja. Oltas oltu aikasen mageita kun oltais näytelmissä vedetty ko. takeissa. Kesämekon ostin itelleni, sellanen vähän teinixmalli, vanhimmainen osti samanlaisen erivärisenä. KePo sanokin, että mä näytän taas kolmekymppiseltä. En ehkä julkisille paikoille tällä lähde, mut kiva tää on tässä kotona. Niin ja lehmäkokoelma täydenty lypsylehmällä...

Eka lomaviikko on siis ollut äärettömän rentouttava (voi jösses) ja edullinen (en viitti ees ajatella). Saattaa olla, että duuniin paluu tuntuu suorastaan helpotukselta eikä työmatkakulut pal kirpase.

Viipula, vaapula, valio, vot

Täällä palataan vähitellen arkeen. Pitäiskö lainata vanhimmaisen sanoja: Ajattele, ehkä jo puolen vuoden kuluttua voi olla itkemättä... tai jotain sinne päin, ei ehkä kuitenkaan ihan noin, ei jaksa muistaa. Kyllä nyt jo kykenee olemaan itkemättä, paitsi, jos törmää Aasalta jääneeseen frisbeen. Niin ja Aasan panta-talutin-valjas-vaate -valikoimaan en vielä ole kajonnut, sillä tuskin on kiirettä. Paha vainoharhasuuskin kiusaa tietty, jokainen aivastava koira saa mut heti varpailleni ja syynäämään ko. koiran kuntoa. Ja kyllähän koirat kesällä aivastelee, ei sille mitään voi. Hyvä, etten jo tilannut Viiville ELL-aikaa, kun se nuoleskeli nenäänsä. Voi hyvänen aika, tätä panikoimista varmaan taas jatkuu hamaan tulevaisuuteen.

Jos jokunen sana sitten vaikka viikonlopusta. Alkuperänen tarkotus oli lähteä perjantaiaamuna, oltiin KePon kanssa molemmat otettu perjantai vapaaks ihan vasiten, ajamaan kohti Oulua, jossa oltiin suunniteltu yöpyvämme kaks yötä Pian ja Pasin kiusana. Sunnuntaina kehän jälkeen oltiin ajateltu ajella ensin Jyskälän naapuriin tapaamaan Murun sulhoa ja porukoitaan, siitä sit Sysmään vanhempieni mökille yöks ja maanantai-iltana kotio. Ihan näin ei sitten asiat kulkeneet, ei vaan jaksanut, pahoitteluni kaikille, joita aikataulun muutos kosketti.

Perjantaina näytti ensin, ettei lähdetä ollenkaan, lopulta sitten päädyttiin ratkaisuun, että mennään kumminkin ja startattiin matkaan joskus puol kolmen maissa. Mukaan lähtivät Viivi ja turisti Totoro. Paahdettiin minimitauoilla ja oltiin perillä suht hyvissä ajoin, ehdittiin jopa seurustella muutama tunti ennen kun paineltiin unten maille.

Kehä oli lauantaina vasta puolen päivän jälkeen, joten aamulla ei ihan kukonlaulun aikaan tarvinut herätä ja kaikessa rauhassa saatiin lähteä, matkakaan ei ollut pitkä, mikä ihanuus. Kehät olivat raviradan keskusviheriöllä ja, kiitos riittävän sademäärän, koko viheriö oli yhtä mutavelliä. Olin onneks ottanut jokasäänkengät mukaan, jalat siis säilyivät kuivina. Puserovalinta oli väärä; ois tarttenut olla joku tummempi, ei vaalee, siihen tuli tuota pikaa pikkupikku tassunjälkiä.

Löydettiin onneksi suht kuiva odottelupaikka ja säähän siis oli aivan upea, aurinko paistoi täydeltä terältä, naama palo ja kuumakin välillä oli. Viivin kannoin kehän laitaan, jottei matkalla ois rapaantunut. Samaa teki jokainen, joka vaan jaksoi koiransa kantaa. Nähtiin erilaisia jalkineviritelmiä ja runsaasti paljaita jalkoja.

Vipu pyörähti kehässä ennen Viiviä ja esiintyi niin mallikkaasti, niin mallikkaasti. Vipun jälkeen oli Viivin vuoro. Tuomari oli hurmaavan iloinen ja ystävällinen ja käsitteli koiria todella kauniisti. Tyhjin käsin emme kehästä poistuneet; Vipu oli ROP ja sai sertin sekä cacibin, Viivi oli VSP ja sai sertin sekä cacibin ja tämä kun oli Viivin kolmas serti, viimeinkin..., niin Viivistä tuli samalla (vahvistusta vaille) Suomen muotovalio.


Kuka on ylpee saaliistaan, kuka? No pikku Viivi tietty

Vipu jäi ryhmäkehäänkin ja me kaikki jäätiin odottelemaan ja kattomaan kuin käy. Pystytettiin leiri raviradan katsomoalueelle, sinne ulos. Haettiin ensin palkinnot, Pasi ja meikä, koirat oottivat ulkona Pian ja KePon kanssa, ja sen jälkeen miesväki lähti viemään koirat autoon (paku, jossa ovet auki, ettei sentään yritetty koiria paistaa). Kohta kuulen kuin Pasi huutaa nimeäni, kun käännyn kattomaan, niin Pasi katoaa just ovesta sisälle katsomorakennukseen. Ajattelin, että kai kuulin sit omiani. No kohta tulee KePo ja mellastaa, että Viivi lähti karkuun ja Pasi sen perään. Ei keretty kun pelästyä, niin jo Pasi tulee Viivin kanssa katsomorakennuksesta. Viivi järjesti itelleen vähän extreme-urheilua, lähti ettimään meikäläistä, oli nimittäin nähnyt viimottisena mun menevän sisälle (hain palkinnot), eikä sitten huomannut, että olin jo tullut uloskin.

Ryhmässä Vipu kävi pyörähtämässä ja sitten suunta taas takasin Pian ja Pasin kotio. Ilta meni rattosasti. Skoolattiin ihan kuoharilla Viivin kolmatta sertiä, saunottiin, syötiin hyvin ja juteltiin. Viivi ja Totoro olivat siinä vaiheessa jo varsin väsyneitä, mutta sopivan nukkumapaikan löytäminen oli niille hankalaa, eivät osanneet oikein luottaa, ettemme karkaa sillä aikaa kun nukkuvat. Tässä kohti haluan lausua kiitoksen sanoja: Tuhannet kiitokset Pialle ja Pasille ihanasta viikonlopusta!! Se tuli todella tarpeeseen.

Sunnuntaina aamulla visiteerattiin Viivin kanssa vielä näytelmissä, muttei se mikään menestys ollut. Tiukka tuomari jakoi sinisiä nauhoja, keltasia nauhoja, harmaita nauhoja... Meitä arpaonni suosi sinisen nauhan verran. Arvostelu on varsin negatiivissävyinen ja jos jotain positiivista sanottiin, niin se nollattiin het seuraavassa mutta-lauseessa. No Viivin arvostelussa parasta oli "ihastuttava luonne" ja sitä ei edes nollattu millään muttailuilla. Kehän päälle juotiin KePon kanssa sumpit ja lähdettiin ajamaan etelää kohti, päästiin sateen alta pois.

Sen verran valvomiset, murheet sun muut söivät jaksamista, ettei lopulta menty katsomaan Murun sulhoa, vanhempieni luo ei jääty yöksi, kävästiin vaan äkkiä juomassa muutama kupillinen sumppia ja jatkettiin matkaa kotiin.

Eilinen meni jonkinmoisessa sumussa, mitään en saanut tehtyä, tai no itkettyä. Olis varmaan ollut pal helpompaa, jos ois ollut työviikko, tai toisaalta oli ehkä parempi itkeä ja antaa surulle tilaa. Jokainen asia muistuttaa Aasasta ja vie aikansa ennen kuin tottuu siihen, ettei iloista vanhaa rouvaa enää ole. Aasa ei enää ikinä tuo palloa heitettäväksi, Aasan häntä ei enää ikinä heilu iloisesti kun aloitan sanan 'frisbe' lausumisen, Aasa ei enää ikinä valtaa puota sänkyä, Aasa ei enää ikinä syö salaa muittenkin ruokia... Kyllä siihen tottuu, ei siinä mitään, mutta aikansa se tulee viemään.

Tänään aamusta seuraksemme tuli Arttu, Arskan veli. Arttu on meillä hoidossa torstai-iltaan. Ensin Arttu tervehti meitä iloisesti ja hymyillen, mutta kun sitten oma porukka lähti ja Arttu jäi, niin Arttupa majottu ulko-oven viereen, oli kai sitä mieltä, että eiköhän se oma väki tule takasin tuota pikaa. No ruoka on Artulle maistunut, ulkoilu sujuu niin mallikkaasti, että kateeksi käy, Viivin ja Astran kanssa Artulla menee vallan mainiosti, Totoron kanssa menee myös hyvin. Cellokin kovasti haluaa tehdä Artun kanssa tuttavuutta, kaikessa ystävyydessä siis, eikä Arskakaan örise. En kuitenkaan ole uskaltanut päästää poikia leikkimään keskenään, jotenkin tuntuu, että kun ei ite oo just nyt ihan priimafiilareissa, niin ei halua ottaa mitään riskiä mihinkään suuntaan, vaikkei mitään tappelunujakan aavistustakaan ole havaittavissa.

Aasa on poissa, laumassa on lovi ja sydämessä ruhje, mutta elämä jatkuu.

Aasan lähtö

Koska kysymyksiä tulee yhdeltä ja toiselta, enkä todellakaan jaksa vastata jokaiselle erikseen, olen pahoillani, niin yritän nyt jaksaa kirjottaa lyhyesti mitä viime viikolla lopulta tapahtui, vaikken tiedä ymmärränkö sitä itsekään...

Kuten täällä blogissa lukeekin, niin Aasa alkoi aivastella maanantai-tiistai -yönä. Tiistaina, päivän kuluessa, Aasan aivastelu oli aika lailla toennut, silloin tällöin pärskähdyksiä, mutta nenä Aasalla oli tukossa ja Aasa hengitti suun kautta. Aasalla oli illalla jonkun verran kuumetta, näppituntumalla kokeillen, en mitannut, ja keskiviikkoaamuna KePo varasi Aasalle ELL-ajan, se tosin oli vasta illansuussa, muttei tässä mitään vakavaa pitänyt olla edes meneillään.

Keskiviikkona sitten ELL:n pakeille. Siinä vaiheessa Aasalla oli kunnon nuha, kirkasta "räkää" valui, ja Aasa hengitti lähinnä suun kautta. ELL tutki Aasan, kuunteli keuhkot ja sydämen, verinäyte otettiin ja tutkittiin, kuume mitattiin (sitä oli noin asteen verran). Tulosten perusteella diagnoosi oli viruksen aiheuttama tulehdus. Aasa sai antibioottikuurin ja nuhalääkkeen. Illalla Aasa oli väsynyt ja nukkui paljon, liikkui kuitenkin jonkin verran, söi vähän, vesikin maittoi. Ihan normaali "tautisen olotila" mielestäni kumminkin, ei mitään erityistä.

Torstaina Aasa tuhisi edelleen, ei syönyt, mutta joi kyllä. Illalla sanoin KePolle, että Aasa on varmaan vietävä perjantaina uudestaan lekuriin kun ei tauti tunnu taittuvan. Torstai-iltana joskus kymmenen maissa Aasan hengitys kävi todella työlääksi, joten annoin nuhalääkettä, josta ei apua ollut.

Valvoin koko yön Aasan kanssa, että ne tunnit tuntuivat pitkiltä kun mitään oikein ei voinut Aasan auttamieksi tehdä, näki kuitenkin selkeästi, että olo oli kamala. Nukuttiin Aasan kanssa kaks viidentoista minuutin pätkää, ehkä, luulisin, en tiedä. Välillä käveltiin hissuksiin pitkin taloa, välillä pidin Aasaa sylissä ja Aasa katteli ikkunasta ulos, välillä makoiltiin sängyllä. Juttelin Aasalle, silittelin sitä, hieroin sieltä täältä, yritin tyynyin ja peitoin helpottaa Aasan oloa. Aamulla vähän jälkeen seiskan herätin KePon, käskin soittaa ELL-asemalle HETI kun se aukeaa ja pyysin pitämään Aasalle hetken seuraa, että ite oisin saanut nukuttua ees muutaman tovin.

Puoliunen läpi tajusin, kun KePo sanoi lähtevänsä Aasan kanssa ELL-asemalle. Yritin vielä nukkua, muttei siitä mitään tullut. Kun mitään ei kuulunut, niin jossain vaiheessa aamupäivää laiton KePolle tekstaria, että jos sulla on luuri auki, niin väliaikatietoja kiitos. KePo soitti välittömästi. Aasan keuhkot oli kuvattu ja kuvien perusteella ennuste todella huono. Lisäksi nenästä aiemmin valunut väritön erite oli aamun kuluessa muuttunut ruskeaksi ja haisevaksi. Aasa jäi klinikalle, jossa ELL teki parhaansa; Aasa sai suoneen nestettä, antibioottia, limaa irrottavaa lääkettä sekä keuhkoputkia laajentavaa lääkettä. KePoa oli kehotettu mieluummin lähtemään vähäksi aikaa maailmalle.

ELL soitti johonkin aikaan (mulla ei todellakaan ole mitään käsitystä kellonajoista, ne on pyyhkiytyneet pois aivoista) ja sanoi, että näyttää tosi huonolta. Aasalle oli annettu kaikki se lääkitys kun voitiin, jopa kortisonia maskilla, mutta Aasan tila huononi hitaasti koko ajan, kaikesta hoidosta huolimatta. Lähettiin ELL-asemalle kaikkea muuta kuin toiveikkaina.

Siinä vaiheessa kun kaikki toivo oli oikeastaan kadonnut, tajusin, että tavallaan Aasa oli hyvästellyt minut jo yöllä, vaikka kieltäydyinkin pitämästä niitä jäähyväisinä, ja omasta puolestani olin hyvästellyt Aasan siinä samalla. Tai en osaa niitä fiiliksiä muutoinkaan kuvata kun äkkiä mieleen nousi kuvia menneestä yksi toisensa jälkeen. Tartuin niihin ja muisteltiin Aasan kanssa yhdessä vihreää lasten hiekkasankoa, jolla Aasa pentuna leikki, muisteltiin Aasan isoa masua kun ooteltiin pentuja syntyviksi, muisteltiin yhteisiä aamun masurapsutuokioita ja muita yhteisiä hetkiämme. Tuntui kuin Aasa olisi muistellut niitä kanssani ja toisinaan kuva nousi selkeäsi omasta päästäni ja näytin sen Aasalle, toisinaan kuva ikäänkuin tarjottiin ulkopuolelta jonkun toisen, Aasan, toimesta. Se on mahdollista, näin uskon. Lopuksi sain Aasalta terveiset, Aasa ei halunnut häntä muistettavan sairaana vaan Aasa halusi, että me kaikki muistamme hänet tällaisena:





Kun näin Aasan ELL-asemalla, niin päätös ei ollut lainkaan vaikea; päästettiin Aasa pois, pois kivusta, tuskasta ja väsymyksestä. Oltiin Aasan kanssa kun Aasa nukkui pois ja istuttiin vielä hyvä tovi sen jälkeenkin. Keuhkoista tuli ulos tosi paljon veristä nestettä siinä kohti kun Aasa oli jo poissa. Mietittiin ensin pitäisikö tehdä ruumiinavaus, mutta luovuttiin sitten ajatuksesta. Diagnoosi on keuhkotulehdus, taustalla mahdollisesti keuhkosyöpä (keuhkokuva ei antanut varmaa vastausta, ei puolesta eikä vastaan) tai, vai kenties peräti ja, AI (autoimmuunisairaus), johon Aasan kolmen viimeisen vuoden "tautihistoria" antaisi oman tukensa. ELL sanoi, että ländereille ovat tyypillisiä "käsistä riistäytyvät" tulehdukset eli rodun immuniteetissa on mitä ilmeisimmin häiriöitä ihan yleisesti, vaikkei moni ehkä mielläkään länderinsä sairautta AI-pohjaiseksi.

Lopulta peiteltiin Aasan ruumis häkkiin (ELL-asemalta se lähti tuhkaukseen) ja lähdettiin kotiin. Jo matkalla päätettiin, ettei kerrota Aasan lähdöstä vielä kelleen muulle kun Pialle ja Pasille, joitten tykö oltiin menossa, ja että lähdetään Oulun näytelmiin kaikesta huolimatta, kotona ei ois kyennyt kuitenkaan kun itkemään. Ristin Oulun mielessäni Aasan muistonäyttelyksi. Viivi (Aasan tytär) sopivasti siellä sitten valioituikin.

Jotenkin tää on niin epätodellista; pari viikkoa sitten vanha rouva sai näyttelyssä kehuja hyvästä kunnostaan ja nyt Aasa on poissa. Mä olen niin surullinen, niin surullinen. Ei tähän ole sanoja.

Aasan mukana katosi jotain, ihan kuin ankkuriköysi olisi katkennut, kevyt tuuli olisi nousemassa, jokin yhteinen missio tuli suoritettua ja jäin yksin purteen odottamaan. En tiedä mistä tuo mielikuva nousee mieleen, mutta se vaan ei suostu sieltä katoamaan, muttei myöskään hahmottumaan koko komeuteensa. Ehkä tuon kuvan tarkoitus jonain päivänä selviää.

Aasa saa oman muistokirjoituksensa sitten kun sen kykenen naputtamaan.

In Memoriam

Charles's Wain Baronesse
13.6.1997 - 11.7.2008



Päiviemme ilo, iltojemme valo
Aasa
on poissa.
Suru on suuri ja sanaton,
ikävä laaja ja rannaton.
Kunnes jälleen tapaamme.

Antsakuuria pukkaa

Enää yks herätys ennen lomaa, ah autuutta, sais nyt vaan päätettyä, että pitäiskö sitä lomaa sit viikon, kaks, kolme vai kaikki neljä. Toisaalta tekis ihan älyttömästi mieli unohtaa duunijutut neljäks viikoks (tai pitemmäkskin aikaa, jos se vaan ois mahdollista), vaan sit kun niitä murusia toivottavasti syntyy joskus tän vuoden puolella, niin ois mukavaa pitää siinäkin kohti lomaa tai siis, ettei tarttis kaikkee "mammalomaa" palkattomana pitää. Huomenna ehkä ois syytä tietää mitä tekee, että osaa naputella poissaoloviestit duunin luuriin ja sähöpostiin. Että vielä on kokonainen yö ja vähän päivää aikaa miettiä.

Niin siinä sitten kävi, että tänään oli vietävä Aasa eläinlääkärin pakeille aivastelu kun ei ota loppuakseen, kuumetta oli asteen verran, räkä valuu suoranaan eikä henki kulje nenän kautta. Aasa tutkittiin ja verinäyte otettiin ja sen perusteella diagnoosi; viruksen aiheuttama tulehdus... joku sellanen ihmisten flunssan tapanen (KePollakin on samat oireet) tai jotain sinnepäin. Varoiksi kuitenkin antibioottikuuri, jonka lisäks höyryhengitystä ja jotkut punasenkolmionnuhapillerit. Noita viime mainittuja tulee antaa vaan jos on ihan pakko, ne onkin joku ihmisten valmiste. Just tällä hetkellä näyttäis, ettei niitä ehkä tarvita.

Aasalta otti vähän toipua lekurireissusta ja on lähinnä nukkunut. Vasta vähän aikaa sitten lähti pikkasen liikkeelle ja söikin vähän. Vesi onneks maistuu, jopa tuo, jossa on Osmosal-jauhetta.

Totoron silmä on jo ihan normaalin näkönen ja Totoro on äärimmäisen kyllästynyt tippojen laittamiseen, tossa joku aika sitten Totoro hiipi pöydän alle kun näki mun ottavan tippapullon, varovasti sitten kurkki pöytäliinan alta, että joko se paha pullo meni pois. No kukapa ei ois kyllästynyt jos viis kertaa päivässä pitäis tiputella, vaan eihän tässä nyt enää oo kun sellanen 8-12 päivää. Siis voi kiesus mikä urakka, taidanpa olla perikyllästynyt itekin ennen kun kuuri on ohi. Tietty jos noin hyvin toipuminen jatkuu, niin 10 päivän kuuri riittää, ohje kun oli 10-14 päivää.

Loppujengi on ihan normaalin olosia, vaan eikös se niin oo, että nuoret (Totoro) ja vanhat (Aasa) sairastuu helpoiten ja poikkeus (Tiuku) vahvistaa säännön.

Nyt lähen kasailemaan vähän kamoja, ettei jää viime tippaan, perjantai nimittäin lähestyy ja Oulu kutsuu...

Järjenjättiläinen ja nuhanenä

Totoron silmä näyttää jo tosi hyvältä. Yhtä tuskaa on kyllä keksiä miten lääkettä lappaa vajaan viiden tunnin välein Totoron silmään, tai siis molempiinhan sitä kyllä laitetaan, vaikka se toinen onkin ollut koko ajan aika siisti. No yöllä se hoitu sillä, että pistin kellon soimaan. Tosin en kyllä pal nukkunutkaan koskapa Totoro hyppi koko ajan sänkyyn, pois sängystä, sänkyyn, pois sängystä. Ehkä silmiä särki ELL:n käsittelyn jäljiltä tai jotain.

Duuniin en Totoroa kuitenkaan lopulta ottanut vaan starttasin aamuni tavallista myöhemmin, siinä mulle jo duunipaikan pihalla vinoiltiin, että oon myöhässä. No tavallaan joo, yleensä kun kaarran pihaan seittemän ja puol kaheksan välillä. Ja koska molemmista päistä päivää ei kannata myöhästyä, niin lähdin vähän aikasemmin töistä ja siis normaalimittanen päivähän mulla on 6 tuntia ja ruokatunti, sekä motaria paahtaen noin puol tuntia eestakaseen matkaan. Seuraavat pari päivää Totoron päivätipat huolehtii vanhimmainen ja sit jo oonkin lomalla kippaamassa tippoja Totoron silmiin. Onneks Totoro antaa tosi hyvin laittaa tipat, varsinkin kun heiluttelen paria Frolicia...

Juu, sit Cellon toinen silmä punotti tänään, toivottavasti ei Cellokin saa tota samaa silmätulehdusta, vaikka eipä se mikään ihme ois kun vehtaavat aina likituntumassa Totoron kanssa ja nukkuvat välillä poski poskea vasten. Toisaalta Totoro nukkuu välillä poski meikäläisenkin poskea vasten, että minkähän takia mun silmät sit kutisee ja on "hiekkaa täynnä"...

Eikä siinä vielä kaikki; vanha rouva Aasa aivasteli viime yönä. Siinä sit heräsin vuoroon Aasan aivasteluun ja Totoron loikkimiseen ja aamulla näytin tosi hurmaavalta tukka pystyssä ja silmät turvoksissa.

Aasan aivastelu on aika lailla toennut päivän kuluessa, mutta nenä Aasalla on tukossa, hengittää suun kautta, luulen, että kuumemettakin on nyt illan pitkin vähän noussut, en tosi mitannut, fiilis perustuu ihan vaan näppituntumaan. Täytyy kattoa miten yö menee, mitata aamulla lämpö ja kattoa muutenkin miltä huomenna näyttää, mut voi hyvinkin käydä, että pitää mennä Aasankin kanssa ELL:n vastaanotolle, Aasa on kuitenkin jo mummokoira, ei kunto enää sama kun nuorena, pitää siis mennä eikä meinata.

No kun koiralaumassa joku pöpö riehuu, niin aattelin, että kosteella ja viileellä säällä voi olla osuutensa ja sain kuningasajatuksen laittaa tuli takkaan. Tai siis KePo sen tulen laitto, mut idea oli mun, enkä tietenkään älynnyt sanoa, että takkaan tungetut paperit kannattais ehkäs ottaa ensin sieltä pois ja sit asetella asiallisesti puiden kanssa. Toisaalta se nyt ei ois vetoon vaikuttanut kumminkaan, mut oispa saanu takan nopeemmin sammumaan siinä kohti kun savua tunki luukun raoista, leivinuuniosan luukun raoista, hormiluukkujen raoista ja pellin reiästä sekä tuhkaluukun raoista.

Havahduin siis sohvalta, jossa riekuin Totoron kanssa, outoon savun katkuun ja ei kun jokainen ikkuna ja ovi auki mitä talosta löyty, näinhän talo kummasti lämpiää ja kosteus katoaa taivaan tuuliin ihan kirjaimmelisesti... tai sitten ei. Taistelin ensin itekseni takan kanssa, tuloksetta. Sit suutuin ja painuin pihalle koirien kanssa. KePo viritteli jonkun puhaltimen ja sai lopulta takan vetämään. Savukin haihtu aikanaan ja sain ikkunat ja ovet kiinni, pääsärky kuitenkin jäi, siihen autto särkylääke. Koirat pysytteli onneks pihalla siihen asti kun huutelin ne sisälle ja siinäkin kohti ne tulivat kovin hitaasti ja epäluulosesti, viisaita otuksia toisin kun emäntänsä...

Tulen laittaminen takkaan ei pohjimmiltaan ollut huono idea, toteutus vaan nk. pissi kintuille. Vaan työ tekijäänsä kiittää ja kaiken hässäkän jälkeen oli ihana katella kuin Cello ja Totoro nauttivat tulen lämmöstä oikein antaumuksella. Makasivat molemmat kyljellään takan edessä ja näyttivät niin onnellisilta kun olla ja osaa.

Tää on taas tätä, koirallista elämätä. Tuulensuoja siirtyy yöunille, kunhan ensin pistän Totorolle tipat ja säädän kellon soimaan aamuyöllä... Toivottavasti sais kuitenkin nukkua ja toivottavasti talossa ois huomenna vaan terveitä koiria ja ihmisiä.

Karenssi, kaamea karenssi

Eilen huomasin jossain välissä päivää, että Popposen toinen silmä oli vuotanut. Se oli vuotanut melkosen paljon ja punottikin joltisen verran. Putsasin silmän ja kuonon ja jäin seuraamaan mitä seuraavaksi tapahtuu, sehän ois voinut olla vaan joku heinän tökkäsy tai itikan pisto. Illalla silmä näytti edelleen punakalta, ei kuitenkaan vuotanut.

Tänä aamuna silmä oli entistä punasempi, vilkkuluomi vilkahteli välillä esiin, silmä ei kyllä vuotanut. Eipä siinä jäänyt vaihtoehtoja; soitin eläinlääkärille ja saatiin tälle illalle aika. Popposen kanssa kaksin sitten suunnattiin kohti Lohjaa. Popponen kyllä luuli pääsevänsä johonkin kivaan paikkaan ja oli joltisenkin pettynyt kun päädyttiin eläinlääkäriasemalle.

Odottelun jälkeen oli Popposen vuoro. Ihan kiva viedä jo ennastaan pöytäkammoa poteva Popponen taas eläinlääkärin pöydälle. Herra pisti jarrut kiinni kun tajusi kuvion. Onneks Popponen ei oo leonkerpele, nappasin siis vaan kainaloon ja nostin pöydälle.

Tutkimus olikin aika kauhistus... Ensin ELL katto silmät noin päälisin puolin. Sit ne katottiin valolla, sen jälkeen pistettiin tippoja ja katottiin taas, pistettiin toisia tippoja ja katottiin, välillä huonekin oli pimeenä. Sit pestiin silmät ja lopuks laitettiin puuduttavia tippoja ja kurkittiin vilkkuluomen alle.

Kaikkineen homma meni yllättävän hyvin. Ensin Popposta vähän pelotti, sit se yritti päästä livohkaan, pääsipä raasulta sellainen pieni murahduskin, joka kyllä het hyyty kun ilmotin, että täällä muuten EI murista. ELL tarjoili Popposelle nameja joka tipotuksen välissä ja mä tarjoilin vähän vielä sen lisäks. Lopuks ELL syötti Popposelle aika monta namia ja silitteli ja "tutki" Popposta kun meikä seisotti sitä kun näyttelypöydällä konsaan. En usko, että tästä reissusta oli haittaa Popposen pöytäkäytöstä ajatellen, enemminkin päinvastoin. JOS tää ois sattunut pari kuukautta aikasemmin, niin sit tilanne ois ollut toinen.

Lopputulos: tulehdus mikä tulehdus ja tippakuuri päälle, Popponen ei siis näyttele Oulussa. Lähtee mukaan turistiksi, jos sinne turistikoiria huolitaan, ja jos silmät on perjantaina jo siistin näköset. Siinä mielessä ottaisin Popposen mielellään mukaan, että se tekis herralle älyttömän hyvää ja toisekseen kotiin jäävät koiravahdit ei kyllä ilahdu Totoron silmien tipottamisetehtävästä; tippoja on nimittäin laitettava noin viiden tunnin välein. Popponen taitaa päästä mun mukaani duuniin ainakin huomenna, muuten ei noin tihee tippojen laitto kyllä onnistu.

Sunnuntaikuulumisia

Sunnuntain loppusuora. Tää on ollut kirjaimellisesti lepopäivä, nukuttiin pitkään, kunnes Totoro meidät herätti. Se on aika ihq herättäjä, tulee siihen pään viereen istumaan, tuijottaa aikansa, sitten suukottaa nätisti, tuijottaa taas, suukottaa uudestaan ja oottaa kärsivällisesti.

No nyt illalla piti sitten kyllä jo vähän miettiä alkavaa työviikkoakin ja ajella muutamat ajot kotikoneen kautta, siis ihan duunia sunnuntai-iltana Onneks vaan tilapäistä, tai niin oon antanut itteni ymmärtää.

Oon muuten ostanu jo ekat joululahjat Juu'u luit ihan oikein, ekat JOULUlahjat. Joskus vuonna kivi ja keppi ostin yleensä melkeen kaikki joululahjat pitkin vuotta, eipä ollu mitään rahankulutuspiikkiä joulukuussa. Viime aikoina sitten on taas jäänyt aika viime tippaan kaikki lahjat, mut tänä vuonna aion palata entiseen kuvioon; osta ajoissa, osta ajatuksella, älä osta turhaa. Näin on.

Sitten ihan mielettömät onnittelut Agirotuun osallistuneille kasvateilleni. Chili ja Kampi kisasivat medien kilpailevien voittajajoukkueessa Kromlins Ferrarit. Sydämelliset onnittelut Chili ja Jasmina sekä Kampi ja Pasi, unohtamatta tietenkään muitakaan joukkueeseen kuuluneita eli Hippo ja Jonna sekä Zimbo ja Åsa.

Chili ja Kampi nyt ovat konkareita agilitysaralla, iha pro-pari, vaan kun Chilin lapsukaisista, Kipazin M -nuorista, koottu Kromlins Chili-Mints meni tempasemaan alottelijapuolella neljänneksi, niin se on jo suoritus se. Uskomatonta!! Sydämelliset onnittelut erityisesti Cello-isiltä, Totoro-veljeltä ja Aasa-isomummilta sekä ylpeältä kasvattajalta.

Eikä kai tässä sen kummempia!?! Ai niin, täydennys eiliseen ostoslistaan: ostin uuden luudan, mut lentotakuuta ne penteleet ei sille myöntäneet...

Terveiset näyttelystä

Perjantai mennä hurahti, enpä koneelle kerennyt. Duunista menin suoraan Nlaan huollattamaan kynteni. Sain irronneen tilalle uuden kynnen ja nyt on taas 10 kaunista, eikä yhtään rumaa. Ens viikolla on ihan pakko käydä ostamassa itelleen läpinäkyvä kynsilakka, siis ihan pakko. Voisin kyllä ostaa jotain värillistäkin...

Kotiin tulin melkeen yhtä aikaa keskimmäisen ja miehensä kanssa. Juotiin siinä sitten vävyn synttärisumpit ihan tälleen näin etukäteen varottamatta, tosin juhlakalu toikin omat kaakut mukanaan ja me täydennettiin pakkasesta. Loppuillan ohjelmassa oli kyläreissu. Kun kyliltä kotiuduttiin, niin pitikin jo nukkumaan, aamulla kun oli aikanen herätys, lupasin nimittäin viedä nuorimmaisen duuniin puol kasiks.

Tänään lähdettiin sitten näytelmiin, tosin startattiin vasta vähän ennen puolta päivää. Yhdessä kohti ajettiin vähän harhaan, onneks ei tullut pitkä lenkki, ja Oripäässä oltiin vähän ennen puolta yhtä. Mukana ei ollut ensimmäistäkään koiraa ja paikan päällä nähtiin ihan vaan muutama, tosin se sonnien arvostelu kyllä kuulosti aika lailla koiranäyttelyarvostelulta, visiteerattiin nimittäin Okra2008-maatalousnäyttelyssä.

Siitä onkin muutama vuosi kun on viimeks maatalousnäyttelyssä oltu. Aikoinaan oltiin oikeestaan joka vuosi. Vähän oli homma erilaista kun jokunen vuosi sitten; eläimiä oli pal vähemmän samoin käsityöjuttuja ja koneet oli isompia. Muuten oli entinen meno; ystävällisiä ihmisiä, monipuolisesti nähtävää, toimivat parkkijärjestelyt ja hyvää ruokaa kohtuuhinnalla. Kyllä kannatti käydä, vaikkei kotiintuomisina pal tavaraa ollutkaan; valkosipuleita erilaisissa marinadeissa, mokkahunajaa, pihajalkineet KePolle ja mulle, Maaseudun tulevaisuus ja kotimatkalla ostetut tilaviinit.

Sää oli hieno, oli sitä ollut kotonakin. Kotona oli pyykit kuivaneet, reisussa on naama saanut hippasen aurinkoa. Jalat on ihan poikki paljosta kävelemisestä ja jano vaikuttaa krooniselta (tuli juotua liian vähän, tunnustan), mutta fiilarit on hyvät. Tähän kun päälle vetäsee kunnon yöunet, niin huomenna on elämänsä kunnossa.

Uuni on paistellut safkat, joten lähen tästä aterioimaan ja ruokkimaan koirat. Tuulensuoja toivottaa kaikille mitä parhainta lauantai-iltaa.

Suunnitelmia ja odotusta

Hellou ja hengissä ollaan, eikä ees valkotakkiset oo hakeneet mellastamasta Lepikontieltä... oon nimittäin onnistunut pysymään pois sieltä, vaikka se on vähän itsehillintää vaatinutkin ja varmaan taas joku päivä pinna palaa. Kävin kyllä vähän kattelemassa etuovi.comin antia...

Tänään oli akutätipäivä. Viittä vaille nukahdin mahalleen päin, enkä ois millään jaksanut nousta ja lähteä liikenteeseen, mutta eihän siinä mikään auttanut. Akutädiltä kauppaan, tosin ei pitäis koskaan akutädin jälkeen kuvitella pystyvänsä mihinkään aivotoimintaa vaativaan eli ois pitänyt olla ostoslista. No ei ollut. Lähinnä siis haalin leipää ja tän päivän safkat. KePo sit kotona totes, että no et mitään leivänpäälysiä sit tuonut... Voi kai sen leivän syödä päällysittäkin, eikö?

Kotiuduttuani pesin pyykkiä useemman koneellisen, tosin en vaaleita koska kannoin kaikki pyykit ulos narulle ja sehän voi käydä, että sataa, vaikka huomiseks on luvattu hyvää pyykinkuivatussäätä, tummat ei pienestä sateesta kärsi, siis tummu tai muutu raidallisiks. Enemmänkin pyykkiä oisin voinut pestä, mut aika loppu kesken. Nytkin ripustin viimosen koneellisen tossa vähän ennen puolta yhtätoista... siis just äsken. Latasin kyllä koneen valmiiks, tökkään sen aamulla päälle ja vanhimmainen saa ripustaa pyykit narulle kun kerta menee vasta iltaan duuniin.

Milkki on tervehtynyt ja tavallaan sille sairastaminen teki hyvää. Ai miten niin? No nyt Milkki on pal rohkeempi ja reippaampi kun ennen mahatautiaan. Koska oli harrastettava lääkitystä ja pakkoruokintaa, niin Milkki joutu joka päivä monta kertaa käsittelyyn. Ilmeisesti esim. nami-nami-puuron syönti oli positiivinen kokemus, joten nyt Milkki on sit tosi pal rohkeempi kun ennen sairastumistaan, on päässyt samalle tasolle kun Maija.

Sit oon keksinyt sellasen haaveen, että jospa edesmenneen Hempan lapsenlapsia. Tossa ois Milkki ja sit vanhimmaisella on iso-ego-Eemil, Hampan poika, josko, voisko... No katotaan, ei asia vielä kuitenkaan oo ajankohtanen, joskus tuolla loppuvuodesta aikasintaan. Ainakin yks potentiaalinen koti on ilmoittanut kiinnostuksensa

Muru puolestaan panttaa juoksujaan tai siis tekee ilmeisesti niin, ettei alota "kuten yleensä" vaan suhteutettuna edelliseen juoksuun, joka sekään ei alkanut "kuten yleensä". Tai sit Muru jää oottamaan Tiukun ekaa juoksua Miks ihmeessä nartut muuttaa rytmiään aina kun mä alan miettiä niitten astuttamista, vaikka siihen asti oisvat olleet miten säännöllisiä tahansa No ei auta kun ootella, ei se kukkokaan käskien laula.

Mut nyt ei kun nukkumaan, se on taas aamulla aikanen herätys.

Savu nousee korvista

Jos nyt vaikka yrittäis sanan tai pari naputtaa kun on saanut toteuttaa ilkeetä puolta itestään. Tai no tiedä onko se nyt niin ilkeetä pohjimmiltaan, meinaan alkaa nyppiä naapurin kakaroiden moporalli tossa Lepikontiellä; alamittaset kakarat vetää kun fittipaldit viimestä päivää eestaas, ei turvallisuudesta tietookaan.

Lopulta kyllästyin tälle päivää ja menin Murun kanssa tohon tielle vetämään vähän tottista (siis tie on meidän tontilla tästä kohti, joten sitä saa käyttää kun omaansa, joka se onkin, kunhan tiellä kauempana asuvat saa siitä kulkee, noi kakarat ei muuten ees asu siellä kauempana) ja keräilemään voikukanlehtiä marsuille. Tietty joku niistä järjenjättiläisistä lähti kaasuttamaan meitä kohti kun heikkopäinen ja paino vaan lisää kaasua. Arvatkaa väistinkö? EN. Otin tukevan haara-asennon siihen keskelle tietä.

Huomautin kersalle, ettei todellakaan tartte ajaa niin lujaa. Mitä mulla on kokemusta noista riemuidiooteista, joiden päivien ilo on ajaa eestaas, niin tuskin siitä mitään apua oli pitkän päälle, mut tulipa tehtyä. Ja teen varmasti uudestaankin jos tarve vaatii. Saattaa olla, että mulla on äkkiä kovin iso into kouluttaa koiriani tossa tienpätkällä... Tai jos alkasin puolestani kaasuttamaan traktorilla rallia.

Äh, ei pitäis vajota samalle tasolle, näin se on, mut kun suututtaa. Miksei ihmiset pidä huolta lapsistaan. Toikin on yleinen tie, mitä jos jotain sattuu kun siinä ajetaan sen kun helvetinkoneet (ei ne mitään vakimopoja oo, vaan jotain ihme viritelmiä, joista lähtee meteliäkin enemmän kun omiks tarpeiks) kulkee? Mulla kuitenkin on se käsitys, ettei alamittasella tohon oo mitään asiaa mopolla kaasuttelemaan sen enempää kun tonne isommillekaan teille.

Ellei ketutuskäyrän korkeutta huomioida, niin muuten menee ok. Oli taas ihana huomata kuin helppoa on kulkea leonkerpeleen kanssa, se kun kuuntelee ja kuulee, eikä hillu ja heilu, ei kiihdy nollasta sataan sekunnin tuhannesosassa eikä pompi, varsinkaan Muru. Otettiin vähän maahanmenoa, paikalla oloa ja seuraamista. No ei todellakaan mitään tottiskisatasoa, ihan sellasta arkitottista vaan.

Tiuku kunnostautu ja löysi linnunraadon. Aika ison sellasen, KePo epäili, että se oli tikka. Onneks huomattiin sattumalta, että Tiukulla oli jotain outoa suussaan kun se kaahasi meidän ohi tossa pihalla, joten saatiin raato pois nuoren neidin hampaista. Kaikkia herkkuja se luonto lapsilleen tarjookin.

Vaan jos nyt menis saunaan rauhottumaan, tulis ehkä uni paremmin.